David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää

En ymmärrä, miksi esseitä luetaan ja kirjoitetaan niin vähän. Mitä enemmän ylipäätään luen kirjoja, sitä raikkaammalta tuntuu esseiden lukeminen. On kuin kirjailija, joka cocktail-kutsujen keskipisteenä pari tuntia seurapiirinaamari kasvoillaan olisi jauhanut ympäripyöreyksiä istuisi viereesi kravatti löysättynä ja aloittaisi syvällä huokausella: ”kuulehan, näin tämä asia oikeasti menee”. Esseistä on kaikki ylimääräinen ympäriltä pois, siinä kirjailija vain yrittää kuvata jonkin asian tai esittää jonkin mielipiteen mahdollisimman puhtaasti.

David Foster Wallace on lisäksi yksi parhaita tämän lajin taitajia, jonka kirjoihin olen törmännyt. Hauskaa, mutta ei koskaan enää on parista eri teoksesta koottu kokoelma DFW:n parhaita esseitä. Oman kokemukseni mukaan esseet käsittelevät usein jotakin toista kulttuurinalaa, romaaneja, tv-sarjoja tai elokuvia. Se, miten hyvin teksteihin pääsee sisään on kiinni paitsi kirjoittajasta myös luonnollisesti siitä, onko lukija itse tutustunut ko. kulttuurituotoksiin. DFW:n taidot kirjoittajana ymmärtää jo ensimmäisen esseen aikana, lukiessaan sivuja kääntäen ja täysin kerrontaan liimautuneena esseetä Mainelaisesta hummerifestivaalista.

HauskaaMuttaEiKoskaanEnää

Hummerifestivaali-esseen – joka rönsyilee ruokakulttuurikuvauksesta aina erittäin pätevään lihansyönnin etiikkapohdintaan asti – lisäksi kirjasta löytyy esseitä mm. porno-alan Oscar-palkinnoista ja sitä kautta pornoalasta yleisemmin, kirjailijan urasta alueellisesti lupaavana tennispelaajana, sekä viikon Karibian-risteilystä loistoristeilijällä.

Kaikille esseillä yhteistä on laajentuminen johonkin isompaan teemaan, johon edetään erittäin loogisesti ja josta esitetään hyvin punnittuja mielipiteitä ja argumentteja. Nähtävillä on myös kirjailijan persoonallinen tapa kirjoittaa pitkiä alaviitteitä. Olen kuullut tämän olevan DFW:n tavaramerkki, joka tekee kirjojen lukemisesta hieman raskasta ja poukkoilevaa. Näin tosiaan oli (tämä on ensimmäinen lukemani kirja kyseiseltä kirjailijalta), mutta toisaalta alaviitteet tuovat teksteihin runsaasti lisää. Esimerkiksi huumoria, jota on runsaasti kaikissa esseissä.

Hummerifestivaali-essee on erinomainen, se argumentoi lukijan hummerin- ja yleisemmin lihansyönnin kanssa sellaiseen kulmaan, josta en usko olevan mahdollista selviytyä pois. Vähintään yhtä hyvä on tennisaiheinen essee, jonka pitäisi olla pakkolukemista kaikille jotka pitävät urheilua sodan korvikkeena tai sitä varten harjoitteluna. DFW onnistuu kuvaamaan urheilua, motivaatiota urheilla ja tapaa olla hyvä urheilija sellaisella tavalla, johon omien havaintojeni mukaan muut eivät ole pystyneet. Erittäin piristävä teksti urheilusta kaikkien ”verta, hikeä ja kyyneleitä” -hampaiden kiristely tekstien vastapainoksi.

Kirkkaimpana kruununa on silti pakko pitää nimikko-esseetä, joka kertoo viikon luksusristeilystä Karibianmerellä. Tämä pitkä essee voisi tämän kokoelman perusteella olla DFW:n käyntikortti; se on samaan aikaan todella hauska, esittää erittäin tarkkoja havaintoja ja syvällistä pohdintaa, ja onnistuu sanomaan jotain merkittävää nykyaikaisesta matkailubuumin ja massaturismin aikakaudesta ja sen hengestä. Varsinkin ruotsinristeilyihin tottuneelle suomalaisille essee sisältää herkullisen tarkkoja havaintoja ja toisaalta sellaisten asioiden ihmettelyä, jotka ovat meille punaisia ja sinisiä laivoja nuohonneille tuttuja juttuja.

En tiedä kuinka tarkkaan tämä edustaa DFW:n tuotantoa yleisesti, mutta ei se ainakaan vähennä mielenkiintoa tätä kirjoitettaessa suomennostyön loppusuoralla olevaa pääteosta Infinite Jest :iä kohtaan. Esseistinä David Foster Wallace ainakin vaikuttaisi olevan ihan parhaimmistoa, ja uskallan suositella tätä teosta melkein kenelle tahansa.

Arvio: 5/5

Mika Waltari: Neljä päivänlaskua

Olen jo aiemmin tunnustautunut Mika Waltarin suureksi ihailijaksi. Pääsin kansallisaarteeseen kiinni kokeneemman kollegan suositusten kautta. Hän suositteli välttämään aluksi Sinuhe egyptiläistä ja lukemaan sen sijaan Waltarin pienoisromaanit. Luin 10 pienoisromaanin kokoomateoksen ja löysin todellisia helmiä ja tutustuin Waltarin persoonalliseen ääneen. Kaikkein voimallisin suositus koski kuitenkin teosta nimeltä Neljä päivänlaskua. Sitä ei kokoomateoksessa ollut, ja sain sen etsittyä käsiini vasta nyt.

NeljäPäivänlaskua

”Neljä päivänlaskua” on monia asioita. Se on pienoisromaani yhdestä Waltarin kesästä, se on jossain määrin tarina Sinuhen kirjoittamisesta, mutta eniten se on aikuisten satu jolle en ainakaan itse lukemieni kirjojen joukosta löydä suoraa vertailukohtaa. ”Neljä päivänlaskua” sopisi esimerkiksi yläkoulun äidinkielen tekstilajien tunnille esimerkiksi sadusta, niin paljon siinä on sadulle tunnusomaisia piirteitä. Löytyy toistoa, jota Waltari käyttää kielikorvaa hivelevällä tavalla sanajärjestystä hieman muuttamalla. Löytyy puhuvia eläimiä, haltijantapaisia satuolentoja ja ilman sydäntä elämistä.

Nimensä mukaisesti kirja on jaettu neljään päivänlaskuun. Ensimmäisessä Waltari löytää kaapin perukoilta sydämensä, asettaa sen paikoilleen ja matkustaa toiseen kaupunkiin tapaamaan ystäväänsä. Lopuissa kolmessa ollaan erämökissä mummon kanssa kirjoittamassa Sinuhea, koska egyptiläiset eivät anna kirjailijallemme rauhaa. Seurana mökillä on mummon lisäksi myös Waltarin koira, metsässä elävä villikissa, pöllö, egyptiläiset ja erinäisiä päihteitä.

”Neljä päivänlaskua” on ennen kaikkea näyttö siitä, että kun hallitsee kielen ja tarinankerronnan suvereenisti, voi tälläistäkin tehdä. Se on riemastuttava kirja, joka on samaan aikaan hauska ja koskettava, Waltarista kertova ja hienoilla pienillä tehokeinolla (mielen)maisemaa maalaava. Lukekaa itse.

Arvio: 5/5

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

Jostain syystä monet parhaista urheiluaiheisista kulttuurituotoksista kertovat juuri nyrkkeilystä. Monessa listauksessa parhaaksi urheiluelokuvaksi nostetaan Jake LaMottan tarinan kertova Raivo härkä ja yhtä usein parhaaksi urheiluaiheiseksi kirjaksi mainitaan Thomas Hauserin kirjoittama elämäkerta Muhammad Alista. Miksi juuri nyrkkeily? Keksin kaksi syytä, jotka kestävät pidempääkin tarkastelua. Ensinnäkin nyrkkeily on ihmisille sopivan vieras ja pelottava, ehkä sitä kautta sellainen ”salainen pahe”. Se on puhtaan väkivaltaista, vaistonvaraista toimintaa. Vieraudestaan huolimatta sen maailmaan on helppo kuitenkin johdattaa lukija tai katsoja. On helppo selittää, kuinka kyse ei olekaan väkivallasta, vaan omalakisesta taktisesta lajista. Viehätys on helppo ymmärtää, sitä varten ei tarvitse ymmärtää invaasiopelien monimutkaisia taktiikoita tai täydellisen pallo-osuman tuottamaa iloa.

Samalla kaivolla on ammentamassa esikoiskirjailija Inga Magga. Varjonyrkkeilijä on kirja nyrkkeilystä, mutta sen suuremmat ja tärkeämmät teemat ovat muualla. Nyrkkeilyn lumoa tuodaan ansiokkaasti kuitenkin esiin. Toisena maailmana, johon kirjailija lukijan vihkii, on kuvataiteen maailma. Saattaa johtua siitäkin, että tämä maailma on minulle tallaamattomampaa ruohoa kuin urheilun maailma, mutta kuvataidepuoleen olisin Maggan johdattelemana uppoutunut syvemmällekin. Ehkä kaikki teemat eivät voi kuitenkaan olla samanpainoisia, eikä kirja voi kertoa kaikesta kattavasti leviämättä lukukelvottomaksi.

Minulle tärkein teema kirjassa oli urheilijan ja valmentajan suhde. Kirjassa on kaksi kertojaa, Lola ja Rebecca. Molemmat ovat nuoria naisnyrkkeilijöitä, molemmilla on sama valmentaja, joka ei kuitenkaan ole molemmille sama. Rebecalle valmentaja on myös isä. Urheilija-valmentaja -suhdetta ei ehkä kirjassa onnistuta tai yritetäkään kuvata kaikessa moninaisuudessaan, mutta yhden tärkeän puolen siitä se näyttää. Kuinka olosuhteet, paikkakunnan tai lajin pienuus esimerkiksi, voivat luoda sellaisen tilanteen, jossa ihmisenä tuhoisa valmentaja voi olla urheilijalle totaalinen portinvartija rakastamansa lajin pariin, tai menestykseen siinä. Tämä on edelleen ajankohtainen aihe Suomessa, vaikka kiivain julkinen keskustelu asian ympärillä on ainakin tätä kirjoitettaessa laantunut.

Pienempiä teemoja, joihin kirja kurottelee, on useita. Näiden käsittelyssä Magga ei mielestäni onnistu erityisen hyvin. Naisurheilijan asemaa käsitteleviä kohtia en ole pätevä kommentoimaan, mutta osa esille nostetuista asioista ei mielestäni liittynyt naisurheilijutteen sinänsä vaan ylipäätään pienen lajin yksilöurheilijan asemaan Suomessa. Urheilun ja parisuhteen yhdistämisen haasteet johtuvat lähinnä siitä, että poikaystävä-hahmo on niin yksiulotteinen.

Varsinkin GoodReadissa moni lukija oli pitäyt ”Varjonyrkkeilijää” liian synkkänä teoksena. Itselleni tämä tuli yllätyksenä, en kokenut lukukokemusta mitenkään painostavana. Myönnettäköön, että vastoinkäymisiä ja dramaattisia tapahtumia on ehkä 1-2 liikaa, mutta tunnelmaltaan kirja ei mielestäni ole painostava. Tämä voi toki olla sukupuolikokemus, mutta itse koin kirjan yleisvireen sellaiseksi ”nuoret etsimässä elämälleen suuntaa” – varsinkin kirjan toisen puolikkaan – kuin sellaiseksi mustan masentavaksi. Suurempana heikkoutena pidän sitä, etten ymmärtänyt miksi osa henkilöistä toimi kuten toimi, mutta se taitaa olla vain normaalia elämää. Olen myös lukijana sellainen, jolle pitää aika pitkälti selittää monet asiat, ja siksi näin laajat itse täydennettävät alueet jättävät minulle vähän onttoa oloa.

Urheilusta kertovana kirjana tämä on kuitenkin onnistunut. Urheilun ytimen tavoittaminen aidolla tavalla on harvinainen taito, ja tässä vähintäänkin kierretään ydintä tiukalla kiertoradalla. On aina kiitettävä suoritus myös se, kun urheilija kuvataan kokonaisena ihmisenä, jolla voi olla muitakin – ja vielä ihan sivistyneitä – kiinnostuksenkohteita kuin urheilu. Toivottavasti Magga kirjoittaa lisää.

Arvio: 3,5/5

 

Lotta Uusitalo-Malmivaara ja Kaisa Vuorinen: Huomaa hyvä!

Positiivinen pedagogiikka on ollut eräänlainen muotivillitys suomalaisessa peruskoulussa sen ajan, jonka itse olen työssä ollut. Suomessa positiivinen pedagogiikka on henkilöitynyt vahvasti Lotta Uusitalo-Malmivaaraan ja Kaisa Vuoriseen. Henkilöityä on tavallaan väärä sana, mutta positiivisesta pedagogiikasta tulee useimmiten mieleen juuri Huomaa hyvä -kirja ja siihen liittyvät ”vahvuusvarikset”. Kouluissa vahvuuksiin ja variksiin on törmännyt kiitettävissä määrin, kiitos tämän teoksen.

Olen ottanut tavakseni lukea kesäisin loman kääntyessä loppusuoralle aina muutaman opettajuuteen liittyvän kirjan. Loma on lomailemista varten, mutta heinäkuun puolenvälin jälkeen koen itse palautuneeni ja saaneeni ajatukset jo työympyröistä pois. Siinä vaiheessa on hyvä kehittää itseään lukemalla alan kirjallisuutta, lukuvuoden ollessa käynnissä ei aikaa ja rauhaa vastaavaan ole. On myös mukava saada hieman uutta kulmaa työhön, näin syksyllä aloittamisessa on aina jokin uutuuden elementti. Uudet asiat motivoivat myös tekemään pidempiaikaisia suunnitelmia, jotka kantavat syksyn läpi.

Olisin halunnut heti ensimmäisellä kesälomallani lukea tämän kirjan, mutta siihen oli pitkät lainausjonot enkä halunnut ostaa kirjaa itselleni. Sen jälkeen olen jättänyt tämän alitajuntaan. Tällaisissa kovasti hypetetyissä virtauksissa on omasta mielestäni se vaara, että varsinkin kokemattomana opettajana sulauttaisi oman opettajuutensa suoraan johonkin tällaiseen suuntaukseen. Se ei välttämättä ole ollenkaan huono, ja esimerkiksi positiivista pedagogiikkaa pohjana käyttäen voisi varmasti muovata itselleen myöhemmin oman opettajuuden identiteetin. Itse halusin kuitenkin lähestyä asiaa niin, että hankin ensin kokemusta ja näkemystä, johon voin sitten eri kirjoista ja muista opeista poimia itse hyviksi kokemani asiat, säilyttäen kuitenkin oman identiteettini koko ajan.

HuomaaHyvä

 

Ennakkoon pelkäsin myös hieman, että ”Huomaa hyvä” olisi arjen yläpuolella leijailevaa vaaleanpunaista höttöä. Opiskeluaikoina tämänkaltaiseen pedagogiikkaan törmäsi, ja kirjaston kirjahyllystä löytyy teemalla ”rakkauden pedagogiikka” teoksia, joissa opettajan rooliksi raamitetaan rakastava rakastava äitihahmo. Näin peilattuna opettajuus tuntuu joskus itselle vieraalta, vaikka turvallisuus, empaattisuus ja välittäminen tärkeäksi kokemiani arvoja ovatkin.

”Huomaa hyvä” ei kuitenkaan ole mitään ylätason sanahelinää, vaan kaikinpuolin erittäin käyttökelpoinen opus. Kirjan ensimmäisessä osassa esitellään tiede, positiivinen psykologia, teorian takaa. Positiivisessa psykologiassa on mukavasti yhtymäkohtia mindfulnessiin, ja johtoajatukset tulevat erittäin perustellusti esiin. En aio tai pysty viemään lihoja kupista – lukekaa kirja – mutta luonteen kasvatuksen näkökulma on esimerkki hyvin taustoitetusta kasvatusfilosofisesta näkökulmasta. Jälkimmäisessä osassa esitellään vahvuudet, kerrotaan miten ne näkyvät, mitä hyötyä niistä on, ja annetaan runsaasti harjoituksia kyseisen vahvuuden kehittämiseen. Osa harjoituksista on työläitä, osa asettaa opetettavalle ryhmällä jonkinlaisia pohjavaatimuksia, mutta harjoituksia on toisaalta listattuna paljon ja kaikkiin löytyy varmaan useimmille ainakin jotain käyttökelpoista.

Vahvuusvarikset ja huomaa hyvä on positiivisen pedagogiikan ja psykologian synonyymi suomalaisessa koulussa, koska tämä kirja on niin hyvin tehty. Jos johonkin haluaa nuori opettaja identiteettinsä hurauttaa, niin tämä on varmaan oppilaiden kannalta hyvä vaihtoehto.

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Netflixin Black Mirror -sarjassa on useampi erilainen teemaltaan tietoisuuden tai sielun vaellukseen liittyvä jakso. Eräässä jaksossa eletään ”deittailu”-kylässä, jossa algoritmi määrää osallistujille kumppanin ja ajan heidän kanssaan. Toisessa jaksossa tuomittu rikollinen elää kerta kerran jälkeen saman kammottavan päivän uudelleen, ja suuri yleisö ostaa lippuja seuratakseen pahan ihmisen kärsimystä läheltä. Kolmannessa esimerkissä rötöstelijän tietoisuus on siirretty otollisiin olosuhteisiin tunnustuksen saamiseksi. Lukiessani Stuart Turtonin kirjaa Evelynin seitsemän kuolemaa koin hyvin samankaltaisia ajatuksia ja tunteita, kuin Black Mirrorin jaksoja katsoessani.

Kirjoittaessaan arviota kirjasta on aina pohdittava, minkä verran paljastaa juonesta. Tämän kirjan kohdalla se on ainakin minulle erityisen hankalaa. Seuraan kuitenkin lammasmaisesti parempieni jalanjälkiä, ja noudatan suurinpiirtein samaa linjaa kuin itse löytämäni kritiikit ja esitelmät kirjasta.

Tarina sijoittuu Black Heath -nimiseen maalaiskartanoon jonnekin 1900-luvun alkupuolelle. Tapahtuma-aika on siinä mielessä tärkeä, että kartanon etäinen sijainti yhdistettynä paikasta toiseen liikkumisen hankaluuteen tekee kirjasta suljetun huoneen mysteerin. Mysteeri on kuolema, kuten kirjan nimestä voi päätellä. Jo tässä on kasassa melko herkulliset, joskin tavanomaiset aineksen mieltä kutkuttavalle kesälukemiselle.

Kyse ei kuitenkin ole ihan tavallisesta ”who dunnit?” -kirjasta. Päähenkilön tehtävänä on toki selvittää murha, mutta metodi on erikoinen. Hän elää päivän, jona kuolema tapahtui, seitsemän kertaa seitsemänä eri ihmisenä. Saadakseen takaisin oman minuutensa ja irtautuakseen kierteestä murha on ratkaistava. Tämä lisää lukemiseen luonnollisesti ihan oman kerroksensa. Murhan ratkaiseminen jää toisiksi kiinnostavimmaksi asiaksi. Suurin mielenkiinto kiinnittyy siihen, kenen toimesta ja miten päähenkilömme on pirulliseen luuppiinsa joutunut. Kun päähenkilö vielä herää ensimmäisenä aamuna muistinsa menettäneenä, syntyy tilanne jossa lukijallekin asioita selviää tipoittain. Tämä luo tietenkin kirjaan imua, jota murhamysteereissä on muutenkin. Kerronta on sujuvaa, ja erityismaininnan arvioisia ovat riemastuttavat kielikuvat kuten: ”hänen äänensä oli niin matala, että sen olisi voinut lakaista lattialta” tai ”kuu vaelsi pilvisessä taivaalla kuin kulkukoira rikkinäisen lauta-aidan takana”.

Täysosuma kirja ei kuitenkaan loistavista lähtöasetelmistaan huolimatta ole. En ole ihan varma, kestäisikö se tarkimman mahdollisen metafyysisen pohdiskelun sen suhteen, menikö kaikki loogisesti päivän mittaan. Tämä yksi kertautuva päivä toki rakentuu järkevän loogisesti, jonkinlaisen tyydytyksen tunteen saa kun oppii miksi mikäkin asia tapahtui. Ainakin äänikirjaa kuunnellessa jäi kuitenkin muutamassa kohdassa auki, miksi päivä muuttui joiltain osin ja pysyi samana toisilta. Ehkä sellaista perhosvaikutus-kaaosteoriaa ei kannata tällaiseen kirjaan soveltaakaan. Murhamysteerikirjojen ytimessä on tietenkin murhamysteeri itse. Kiitoksissaan kirjailija humoristisesti kiittelee ihmisiä siitä muistutuksesta, että ”kielioppi, menneiden tapahtumien kertaaminen ja vihjeet eivät ole heikkous”. Kahdesta ensimmäisestä ei minulla ole naputettavaa, mutta murhamysteerin ratkaisua kohti ei kirjassa oman kokemukseni mukaan kuljeta mitenkään järjestelmällisesti. Vihjeitä olisi siis ehkä voinut olla enemmänkin, tosin siinä tapauksessa valittaisin varmasti tässä että arvasin murhaajan jo puolessa välissä kirjaa. Tämä on haastavaa tasapainoilua, kuten myös se, minkä verran kirjoittaa taustatarinaa sille, miksi päähenkilö ylipäätään siirtyy ruumiiden välillä ja elää samaa päivää uudestaan. Liian tarkka selittäminen sotkisi hyviin aineksiin melko paljon ”reseptiin kuulumattomia” tieteisfantasian aineksia. Ratkaisu johon Turton päätyi, herättänee sekin joitain mielipiteitä.

”Evelynin seitsemän kuolemaa” -kirjaa voin suositella melko monille. Murhamysteerien ystäville se toimii varmasti, kuten myös ihmisille jotka tykkäävät yhdistellä asioita mielessään ja saada palat loksahtamaan kohdilleen. Ja sisältää se jonkinlaista juurta pohdiskelulle siitä, mikä ihmisen luonne on, miten se määrittyy, kuinka pysyvä se on ja voiko siihen vaikuttaa. Arvio: 4/5

 

Riku Korhonen: Kahden ja yhden yön tarinoita

Riku Korhonen on kiinnostava kirjailija. Osittain se johtuu Korhosen turkulaisuudesta Turun ollessa kouriintuntuvasti läsnä useimmissa kirjoissa. Alueita ja reittejä niiden välillä kuvaillaan tarkasti, ja välillä lukija haastetaan päättelemään mistä alueesta on kyse kertomalla muutamia laveita tuntomerkkejä, kuten ”eteläinen merenrantalähiö”. Enimmäkseen kiinnostavuus johtuu kuitenkin Korhosen tavasta ujuttaa tarinoihin tavallisista ihmisistä tavallisessa arjessaan jotain yllättävää tai sellaista, joka saa lukijan miettimään: eihän noin voi tehdä, mitäköhän tuosta seuraisi/seuraa? Kuten esimerkiksi kravattiostoksilla Stockmannilla irtokarkkiryöstön suorittamisen kaatamalla kauhallisen toiseen hanskaan.

Kahden ja yhden yön tarinoita on Korhosen debyytti. Muodoltaan se on jotain novellikokoelman ja romaanin väliltä, todennäköisesti lähempänä ensimmäistä. Pienet tarinat liittyvät kuitenkin toisiinsa kahdella tavalla. Useimmissa niistä Tora-alhontie ja sen varressa lähiössä sijaitseva kerrostaloyhtiö on merkityksellinen tapahtumapaikka. Melkein aina myös seuraavan tarinan henkilöt vähintäänkin vilahtavat edellisessä tarinassa.

Tarinat ovat vaihtelevia. Vaihtelua on niin kertojien iässä ja sukupuolessa, tarinoiden pituudessa, kuin niiden tasossakin. Osa lapsikertojien muisteluista tuo mieleen ensimmäisen osan Karl Ove Knausgårin autofiktiosarjasta, toiset novellit taas ovat myöhemmin laajenneet romaaneiksi Lääkäriromaani tai Emme enää usko pahaan. 

Luettuani ”Lääkäriromaanin” olen vajaan vuoden sisällä pikku hiljaa lukenut kaiken, mitä Korhonen on kirjoittanut. Kuten alussa kuvailin, hänen tapansa kirjoittaa toimii minulle lukijana. Korhonen on taitava käyttämään kieltä, mutta tekstissä ei ole mitään kikkailua joka tekisi lukemisesta työlästä. Turku-kuvaukset, kuten myös lapsuuden kokemusten kuvaukset, ovat niin tarkkoja ja osuvia, että ne painelevat myös omien muistojeni nappeja. Arjen kerronta tuntuu aidolta, tosin tässä teoksessa osa kertojista on enemmän verta ja lihaa kuin toiset, ja normaalin kiertäminen erikoiseen asentoon hätkähdyttää lukijaa toden teolla.

Arvio: 4/5

Eckhart Tolle: Läsnäolon voima

Aiheen ollessa mindfulness on syytä myöntää heti kättelyssä, että kokemus tästä kirjasta taittuu lasin läpi, joka on oma henkilökohtainen suhteeni mindfulnessiin. Olen aiheesta miedosti kiinnostunut. Koen sen opettajantyössä käyttökelpoiseksi työkaluksi, onhan sillä todistettuja tieteellisiä hyötyjä, kuten helpotusta tunne-elämän haasteiden taklaamiseen. Olen sitä luokissani jonkin verran käyttänytkin. Entisenä urheilijana ja nykyisenä valmentajana uskon, että mindfulnessilla on urheilussa hurja käyttämätön potentiaali, vaikka Phil Jackson sitä käyttikin liki 30 vuotta sitten menestyksekkäänä apuna mestarijoukkueissaan. Itse olen tehnyt kahden vuoden verran Calm-sovelluksen 10-15 minuuttisia meditaatioharjoituksia ennen nukkumaanmenoa. Välillä olen kokenut jonkinlaista tyyneyttä, välillä aika on mennyt täysin omissa ajatuksissa meditaation ohjeistusta kuuntelematta. Yhden neljän kuukauden pätkän ajan sain tehtyä meditaatiohetkestäni rutiinin, mutta myös samanmittaisia totaali-taukoja on mahtunut pariin vuoteeni meditoijana.

Se, mistä pidän mindfulnessissa, ovat yksinkertaiset arkiset oivallukset. Kuten se, että tuhansien päivittäisten ajatusten jatkuvaa virtaa ei ole pakko kuunnella, tai se, että pystyn astumaan taaksepäin ja tarkkailemaan mieleeni ilmestyviä ajatuksia, josta voidaan johtaa se johtopäätös, että minä en ole yhtä kuin mieleni, kun kerran kykenen poistumaan siitä sitä tarkkaillakseni. Näitä ”jalat maassa ja käytännölliset vinkit edellä” -tyyppisiä meditaatioita vetää Calmissa esimerkiksi Jeff Warren, joka on kirjoittanut aiheesta myös kirjan, joka on lukulistallani.

LäsnäolonVoima

Luotaantyöntäviä elementtejä mindfulnessissa taas ovat flirttailu huuhaa-tieteiden kanssa, sekä käsitteiden kanssa jonnekin astraalitasolle karkaaminen. Tämä on henkilökohtainen kokemukseni, ja mahdollisesti myöhemmin mikäli etenen harjoituksissani, alan kokea nuo ”syventävät” käsitteet merkityksellisiksi. Tai sitten ne ovat vain isoja sanoja joilla mystifioida itseään ja lepatella gurun viittaa.

Eckhart Tollen Läsnäolon voima – tie henkiseen heräämiseen on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1997, ja ainakin joidenkin esittelyjen mukaan on jonkinlainen alansa merkkiteos. Se esitteleekin perusajatuksia, joita itsekin kehuin, erittäin kattavasti. Samalla se kuitenkin omalta kannaltani valitettavasti sisältää juuri kahta itseäni puistattavaa ainesosaa.

Kirja on tehty löyhästi kysymys-vastaus -muodossa. Sanon löyhästi, koska vastaukset ovat niin pitkiä ja polveilevia että kysymykset on helppo unohtaa. Kysymykset ovat kirjoittajan mukaan häneltä usein kysyttyjä kysymyksiä, joka saattaa olla totta tai sitten tarkoittaa samaa kun itse aloitan twitterissä ketjun sanoille ”moni on kysynyt”; tämä tarkoittaa, että 0-1 ihmistä on kysynyt mutta itse olen usein ajatellut asiaa. Mitään kliinisesti aseteltuja kysymyslistoja luvut eivät sisällä, vaan formaatti on hyvinkin keskusteleva. ”Kyselijä” haastaa ”vastaajan” vastauksia, ja vastaaja debatoi menestyksekkäästi vastaväitteisiin. Tämä on sinänsä ihan hieno asia, kunnes muistaa että sekä kysyjä että vastaaja ovat sama henkilö. Tällöin guruilu kuten ”tiedän mitä aiot kysyä seuraavaksi” aiheuttaa voimakasta silmienpyörittelyä.

Voisin elää tämän oman hännän nostamisen kanssa, mikäli kirja ei sisältäisi roskatieteitä ja dada-käsitteitä. Kun Tolle väittää, että sairastumisen voi ehkäistä sillä, että ensioireet tuntiessaan tiedostaa kehon energiakentän (ei suora lainaus mutta idea on tässä), lipaistaan jo mustaa Maria Nordin -vyöhykettä. Myönnän rehellisesti, että raskaaksi kokemani rakenteen takia en jaksanut palailla takaisin tekstissä mikäli ajatukseni ajoittain karkaili muualle kuin lukemaani, mutta tästä huolimatta kirjaan miinuksen siitä, että käsitteet kuten ”kärsimyskeho”, ”muotojen maailma” ja ”ilmiintymätön” jäivät leijumaan melko selkeästi hilseeni yläpuolelle. Vuonna 1997 kirjoitetun kirjan kaikki näkemykset sukupuolista (naisten helpompi saavuttaa valaistuminen, mutta myös hankalampi päästä eroon kärsimyskehosta) ja parisuhteista (mies ja nainen tahoillaan vain puolikkaita, mies + nainen = kokonainen) eivät mene läpi herran vuonna 2020 ilman vaivaannuttavaa oloa.

Ihan kaikkia Tollen vertauksia en myöskään ostanut, eläimet, kuten Tollen mainitsemat ankat, edustavat kuulemma täydellisesti tiedostavaa läsnäoloa ilman tunteita, kun taas ihmisen tunteista melkein suurin paha on pelko. Luulen, että mikäli jokin saaliseläin esimerkiksi voikukkaa mutustaessaan tiedostaa täysin sen maun ja rakenteen, ja unohtaa pelätä ja olla valpas, sen elämä saattaa olla valaistunut muttei välttämättä kovin pitkä. Myös järvivertaus, jossa järven pinta saattaa elää säiden mukaan, mutta pinnan alla on aina tyyntä ja rauhallista, ei mielestäni mene ihan maaliin asti. Nämä olivat kirjan lopussa, jolloin olin lukinnut mielipiteeni jo vahvasti, joten ehkä piru raamattua jne. Pyhästä kirjasta puheenollen, Tolle on myös yksi – onneksi suhteellisen vaaraton – esimerkki siitä, miten raamattuakin voi lukea ja tulkita juuri niin kuin omiin tarkoitusperiinsä haluaa.

Yhteenveto ei varmaan tule yllätyksenä: tämä ei ollut oikea mindfulness-kirja juuri minulle. Jollekin toiselle se saattaa hyvin ollakin. Menkää kuitenkin lääkäriin, mikäli sairastutte. Itse luin tätä sattumalta tilanteessa, jossa olisin kaivannut apua stressaavaan tilanteeseen. Vaikka pinnistelemällä ymmärrän kyllä pointin, ”nykyhetkessä ei ole sairautta tai ongelmia” ei ollut se kultahippunen, jolla olisin saanut mielenrauhaa.

Arvio: 1/5

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä (Jackson Brodie #1)

Kate Atkinsonin Ihan tavallisena päivänä on ”Jackson Brodie” -sarjan ensimmäinen osa. Dekkarisarjaksi olen tämän ainakin itse käsittänyt, onko syynä sitten oman ymmärrykseni rajat vai markkinointi, mene ja tiedä. Ykkösosan lukeneena sanoisin, että sarja edustaa sitä brittiläistä ”cosy crime” -genreä, jossa sumuisten saarten karussa mutta kauniissa maaseudussa teeastiastot särkyvät reaktiona järkyttäviin rikoksiin, mutta onneksi aina on lierihattuinen mies tweed-takissaan valmiina nokkeloimaan tapauksen selväksi.

”Ihan tavallisena päivänä” on alkuperäiseltä nimeltään ”Case Histories”, joka kuvaa sisältöä suomennosta paremmin. Jackson Brodie on Pohjois-Englannin Jussi Vares, yksityisetsivä joka selvittää päivätyökseen tavanomaisia aviorikosjuttuja ja muita viihdeteollisuuden perusteella yksityisetsivien tehtäviin luettavia asioita. Kirjoissa yksityisetsivät sitten törmäävät vakavampiinkin rikoksiin, ja haahuillessaan miljöössä suht päämäärättömästi tulevat sitten ratkaisseeksi tapaukset puolivahingossa. Tämä pätee sekä Varekseen että Brodieen. Tässä kirjassa tapauksia, toistakymmentä vuotta vanhoja sellaisia, on neljä kappaletta. Niille on omat lukunsa, jossa tapahtuma kerrotaan.

En tiedä näkyykö kirjassa se, että se on pitkäksi suunnitellun kirjasarjan ensimmäinen osa, vai onko Atkinsonin tyyli aina näin henkilöpainotteinen ja maalaileva. Kaikkiin neljään tapaukseen liittyy runsaasti henkilöhahmoja, joiden elämäntarinoihin ja nykyisiin olosuhteisiin käytetään runsaasti kuvailevia lukuja. Myös ykistyisetsivän itsensä historiaa ja oletusasetuksena tulevia perhe-elämän ongelmia kuvataan antaumuksellisesti. Atkinsonin kuvaus on polveilevaa, mutta ihan viiltävää ja raikasta. Silti, ainakin äänikirjaversiota kuunnellessani pitkästyin pitkiin kuvailujaksoihin, varsinkin kun muutaman hahmon elämäntilanne oli niin samankaltainen. Hahmoja on myös paljon, ja kuunnellessa oli ajoittain vaikea muistaa kuka kukin yleisen englantilaisen naisennimen omaava on.

Puolen välin ylitettyäni aloin pelätä tosissaan, että yksikään – tai ei ainakaan kaikki – kirjan neljästä tapauksesta ei millään ratkeaisi tässä ensimmäisessä osassa. Herra yksityisetsivä ei tässä vaiheessa ollut suorittanut vielä minkäänlaisia tutkimuksia, sen sijaan olimme uppoutuneet hyvinkin syvälle erään sivuhenkilön sukupuolielämään. Kun neljä viideosaa oli takana, olin varma, ettei yksikään tapauksista ratkeaisi.

Onneksi olin kuitenkin väärässä. Kaikki tapaukset saatiin kiirehtimättä sen kummempia loppuun. Yhtä lukuun ottamatta niissä oli myös lukijaa tyydyttävä loppu. Kerronta siis tiivistyi selkeästi loppua kohti, ja muutamia yllättäviä käänteitäkin saatiin. Sinänsä siis ihan leppoisaa kuunneltavaa kesäisen puuhastelun lomaan. En kuitenkaan usko lähteväni kahlaamaan tällä hetkellä viisiosaista sarjaa läpi. Dekkari-genressä kilpailu on äärimmäisen kovaa, ja itse kaipaan ehkä enemmän juonivetoista kuin tälläista ajoittain chicklit-henkistä henkilökuvauspainotteista kirjallisuutta. Cosy crimeen en ole sen suurempaa vetoa tuntenut ennenkään, eikä tämäkään auttanut asiaa. Kenties joku henkilöihin voimakkaammin eläytyvä ja ripauksen kärsivällisempi sielu nauttii tästä minua enemmän, ei kyseessä kuitenkaan ole millään mittarilla huono kirja.

Arvio: 2,5/5

 

Steinunn Sigurdardottir: Heida – Lammaspaimen maailman rajalta

Heida kiinnitti eräässä ääni- ja E-kirjapalvelussa huomioni. Kirjaa mainostettiin kertomuksena islantilaisesta naisesta, joka hylkää kansainvälisen malliuran ja päätyy jatkamaan sukunsa lammastilaa syrjäiseen Islantiin. Siinä samassa Heida ajautuu politiikkaan estääkseen mailleen suunnitellun vesivoimalan.

Kirjan on kirjoittanut Steinunn Sigurdadottir (pahoittelut, jos kirjoitusasussa on virheitä, olisin kaivannut suomentajan huomiota siitä, miten lausutaan joitain islannin kirjaimia, mm. d-kirjain jonka pystyviivan joku on lyönyt vinoon ja jossa on kaaren ja pystyviivan yhtymäkohdassa risti, en tiedä millä kirjaimella korvata sen omista aakkosistamme, päädyin d-kirjaimeen). Kirjailija kiittää esipuheessaan Heidaa, ja lisäksi Nobel-voittaja Svetlana Aleksijevitsia, jonka tajunnanvirta-tyylillä kirjoitetuista haastatteluvastauksisa ukrainalaisen kirjat rakentuvat. Esipuhetta lukuun ottamatta kirja on täysin Heidan ”puhetta”, mutta kirjailija on Sigurdadottir, joka on kirjoittanut Heidan kanssa käymänsä keskustelut ilmeisen sellaisenaan kirjaksi.

Heida

Tämä ei ollut minulle kovin mieluisa lukukokemus. Heidan haastattelut on jaettu vuodenaikojen mukaan osioihin. Sen lisäksi osioiden sisällä on lukuja kuten ”Heida riimittelykilpailuissa” tai ”Heida kuulemistilaisuudessa”. Lukujen tarkoitus ei aukene, en ymmärtänyt olivatko ”kuulemistilaisuudessa” tekstit esimerkiksi puheita, joita Heida on pitänyt julkisissa tilaisuuksissa vai ei? Tekstistä se ei käynyt ilmi. Riimittelykilpailussa-luvuissa on lyhyt kertomus jostain asiasta Heidan silmin, ja sen jälkeen sellaisia alakoulutasoisia loppusointu-runoja, joita Heida harrastaa. Riimittely on varmasti hyvä ja kehittävä harrastus, mutta itse on noista sen enempää irti saanut.

Jonkinlaisesta rakenteestaan huolimatta Heida päätyy toistamaan itseään useaan otteeseen. Osa keskusteluista on myös käyty puhelimessa Heidan tehdessä maatilan töitä tai ajaessa paikasta toiseen, ja niistä näkyy ajatuksen poukkoileminen. Aleksijevtsin kirjoissa, jotka olen lukenut, on ollut haastateltavina ihmisiä, joilla on ollut traaginen kohtalo. Tsernobylin ydinvoimalaonnettomuuden vaikutuksen alaiset tai Neuvostoliiton hajoamisen kokeneet ihmiset kertovat tajunnanvirrassaan pysäyttävämpiä asioita, kuin kuitenkin ihan hyvinvoiva länsimaalainen. ”Heida” ei useinkaan ole kovin mielenkiintoinen kirja, päinvastoin.

Ehkä suurin ongelma oli omien, takakansitekstien ja markkinoinnin yhdistelyllä omiin ennakkoajatuksiin syntyneet odotukset, ja niiden ristiriita varsinaiseen kirjaan. Odotin kansainvälistä malliuraa tehnyttä päähenkilöä, joka olisi kyllästynyt siihen maailmaan ja halunnut elää maanläheisempää elämää. Mitään varsinaista malliuraa Heidalla ei kuitenkaan ole, vaan hän on jonkun sukulaisensa kanssa käynyt muutamissa kuvauksissa, kunnes on päättänyt jättäytyä pois. Mitenkään maanläheistä elämää Heida ei mielestäni elä, tosin termin maanläheinen voi ymmärtää monin eri tavoin. Heida tekee kaksinumeroisia tunteja pitkiä työpäiviä, ei nuku riittävästi, syö hätäisesti ja työskentelee myös vakavasti sairaana. Lisäksi hän ottaa vastaan koko ajan uusia tehtäviä ja toimia, vaikka tietää ettei selviä edellisistäkään. Burn-outin tuoksu on vahvasti ilmassa. Kukaan ei varmasti ajattele Heidan lukemisen jälkeen, että lammastilallinen olisi mukava ammatti tai tapa tienata leipänsä, mutta kuinka moni ylipäätään enää ajattelee alkutuotannosta tai maataloudesta niin?

Vesivoimala kuvio on taustalla olemassa, asetelma on sen enempää perustelematta mustavalkoisesti hyvä vastaan paha. Ainoa argumentti – joskin painava sellainen – on toki se, että Heidan mailla on harjoitettu maataloutta tuhat vuotta. Muuten suunnitelmat ovat ”järjettömiä”, ilman että kerrotaan miksi tai avataan taustoja yhtään sen enempää. Ehkä kirja on alunperin kirjoitettu islantilaiselle lukijakunnalle, jonka tiedot hankkeesta ovat varmasti kattavammat.

En oikeastaan suosittelisi kirjaa kenellekään, ellei sitten kuvittele maatalouden olevan mukavaa puuhastelua söpöjen eläinten kanssa. Heidan asenteessa on toki paljon ihailtavaa, mutta se on myös asenne joka johtaa työskentelytapoihin, jotka aiheuttavat yhdeksälle ihmiselle kymmenestä loppuun palamisen. Teksti on helppolukuista ja luvut lyhyitä, mutta tästäkään ei sen enempää apua ole, kun luettava on usein junnaavan tylsää.

Arvio: 1,5/5

Petteri Sihvonen: Kolkko

Urheilukuplassa eläneelle Petteri Sihvonen on tutuin rönkäläisen Urheilulehden kärkevänä urheilutoimittajana, entisensä SM-liigavalmentajana ja sittemmin MTV3:n kiekkoasiantuntijana ja YLE:n maineikkaan Lindgren & Sihvonen -radio-ohjelman toisena osapuolena. Suurelle yleisölle vieraampi puoli Sihvosta on se, joka on valmistunut Turun yliopistosta filosofian maisteriksi pääaineenaan kotimainen kirjallisuus, ja joka julkaisi esikoisromaaninsa Kolkko.

Kirjailija Petteri Sihvonen on tunnistettavissa varsinkin YLE Puheen Sihvoseksi varsin mutkattomasti. Sihvoselle radiolähetyksissä ominainen kieli, joka oman vihkiytymättömän arvioni mukaan on saanut vaikutteita maisterintutkinnon pääaineen lisäksi erityisesti venäläisiltä klassikkokirjailijoilta, on läsnä myös Kolkossa. Sihvonen käyttää kieltä kuin taitava pallopelijoukkue koko kenttää, tasaisesti sen koko rekisteriä ja leveyttä hyödyntäen. Kolkkoa on kuvailtu raskaslukuiseksi rakenteensa takia, mutta itselleni Sihvosen omaleimaisen kielen kuunteleminen ja lukeminen on nautinnollista. Onhan se suomenkieltä parhaimmillaan, kun vapaalle baarijakkaralle tarjotaan mahdollisuutta tuoda ”koko teidän olentonne”.

Rakenne, jota jo haastavaksi haukuin, on seuraavanlainen. Elämänsä ehtoopuolella oleva Petrus Sihto lähtee junamatkalle Helsingistä Siperiaan, ja junamatkan aikana juttelee kanssamatkustajilleen. Kukaan muu ei siis äänessä ole kuin kertoja, joka toistamalla keskustelukumppaniensa kysymyksiä ja kommentteja tuo myös jonkinlaista dialogia kerrontaan. Lisäksi Kolkossa on ”romaani romaanin sisällä” -rakenne, jossa Sihto luetuttaa esikoisromaaniaan ”Kolkko” eräällä henkilöhahmolla. Kolkon sisällä oleva kolkko on monella tavalla Sihvosta muistuttavan, nuoremman Petrus Sihdon tarina. Tässä sisätarinassa käydään läpi lähinnä Sihdon naisseikkailuja ja ajatuksia vastakkaisesta sukupuolesta ja parisuhteesta. Ylätasolla kertoja Sihto mielenkiintoisella tavalla ennakoi ja perustelee romaaninsa tulevaa julkaisua, toivomalla esimerkiksi että Helsingin Sanomat lyttäisi sen, ja tulkitsen sen monesti kommentoivan kirjan todellisuudessa saamaa vastaanottoa ja käsittelyä.

Syytä tälläiselle välikädelle lukijan ja Kolkon sisään leivotun Kolkon välille on. Sisäromaania lukiessa ajoittain korvat punottavat ja hävettää miessukupuolen puolesta, kun kertoja puhuu naisten ”grillaamisesta poimintavalmiiksi” tai ”kärkikaadoistaan”. Sihvonen on Wikipedian mukaan kirjoittanut romaaniaan 20 vuoden ajan, ja tuona aikana esimerkiksi ”miehinen katse”, me too ja ylipäätään puhe naisten esineellistämisestä on noussut julkiseenkin keskusteluun. Täysin Sihvosen lisäämä turvarengas brechtiläisine silmäniskuineen ja perusteluilleen siitä, että seksiä on kirjassa vain jotta lukija jaksaisi lukea tärkeisiin kohtiin, ei käytettyä kieltä minulle onnistu perustelemaan. Toivon, että moni asioista on keksitty tai väritetty. Sen verran pahalta kuulostaa jo pitkälle aikuisuuteen ehtineiden miesten kerho, jossa ”kaatoja” pisteytetään ja seksisuorituksia kuvaillaan graafisesti.

Edelleen Wikipedian mukaan kirja on osittain omaelämäkerrallinen, ja tarina sijoittuukin ympyröihin joissa Sihvonen on vaikuttanut. Jonkun verran on lätkä-vertauksia mukana, sekä YLE Puheen lähetyksistä tuttuja hahmoja, kuten ”neuvonantaja Keijo S.” ja ”Veljeni Leijonamieli”. Niin hyvin en ole perillä, että tietäisin oliko Sihdon lapsuudentarina myös Sihvosen lapsuudentarina, tai ovatko Veljeni Leijonamieli ja Keijo YLE Puheella esiintyvän, todellisen Petteri Sihvosen oikeita tuttuja, vai esiintyykö Lindgren & Sihvonen -ohjelmassakin ”Petrus Sihto”, joka on kehittänyt nämä hahmot käyttöönsä.

Kirjan heikkous on siis sellainen joukkueurheilijoiden abiristeilypuhe naisista. Sen yli eikä ympäri ei pääse. Vahvuudet löytyvät Sihvosen tavasta käyttää kieltä, jota kuten todettua itse ainakin arvostan. Seksin lisäksi muuta sisältöä kirjassa on yhteiskunnalliset ja filosofiset keskustelut, jotka ovat niin sisällöltään kuin kirjalliselta anniltaan vaihtelevan laatuisia.

Tässä on paljon mistä pitää, luen varmasti Sihvosen seuraavankin. Toivottavasti siihen ei ole tarvittu pitimiksi enää infantiileja panojuttuja. Arvio: 3/5