Sylvain Neuvel: Uinuvat jättiläiset (Themis-kansiot #1)

Uinuvat jättiläiset löytyi Suomalaisen kirjakaupan pokkaritarjouksesta, henkilökunnan suosittelemana kirjana. Suositusteksti ja takakansi suorittivat myyntityön, ja kansisuunnittelultaan tyylikäs pokkari lähti matkaan. Mitään ennakkotietoa ei minulla kirjasta ennen ostopäätöstä ollut, eikä edes kirjailijan nimi soittanut edes etäisesti minkäänlaisia tunnettavuuden kelloja.

Toisinkin voisi olla, sillä kanadalaiskirjailija Sylvain Neuvel on niittänyt kuitenkin jonkinlaista suosiota ainakin scifi-piireissä. Uinuvat jättiläiset on ensimmäinen osa ”Themis-kansiot” -nimellä kulkevasta trilogiasta, jota on kiitelty kansainvälisesti. Trilogian elokuvaoikeudet on myös myyty ripeään tahtiin, sillä tämä kielitieteilijänä aiemmin toimineen Neuvelin esikoiskirja julkaistiin vasta 2016. Henkilökohtaisesti korkeimmaksi kunnianosoitukseksi luen kuitenkin sen, että Neuvel on yksi kolmesta tulevan Black Mirror -kirjan kirjoittajasta. Jos samalla nimellä kulkeva Netflix-sarja ei ole tuttu, voimallinen katselusuositus sille.

UinuvatJättiläiset

Kuten takakansi-tekstistä selviää, kirjan juoni on tiiviisti seuraavankaltainen: nuori Rose Franklin putoaa lapsenomaisella tutkimusmatkallaan metsässä kuoppaan, jonka pohjalta paljastuu valtava metallinen käsi. Koska ympäri käydään ja yhteen tullaan, professoriksi kouluttautunut Franklin valitaan lukuisia vuosia myöhemmin kättä tutkivat tieteellisen projektin johtoon. Käsi on metallista, mutta sellainen yhdistelmä eri alkuaineita, joita ei ole maapallolta aiemmin löydetty näin suurissa määrin. Lisäksi käsi on valmistettu tekniikalla, joka vaikuttaa hämmästyttävän edistykselliseltä suhteessa kappaleen parin tuhannen vuoden ikään. Mysteeri sakenee, kun vastaavia kappaleita löytyy lisää, ruumiinosa kerrallaan.

Alku, jossa 11-vuotias Rose Franklin seikkailee on kirjoitettu perinteiseen kertomakirjalliseen tapaan kaikkitietävällä kertojalla. Sen jälkeen kirjan tapahtumia kuljetetaan eteenpäin armeijatyylisillä huippusalaisilla kuulustelupöytäkirjoilla. Haastattelijana toimii aina sama nimettömäksi, sukupuolettomaksi ja melko persoonattomaksi jäänyt henkilö, jolla tuntuu olevan lähes rajaton määrä vaikutusvaltaa. Haastateltavina ovat pääsääntöisesti tiedeprojektin jäsenet; edeltä mainittu tohtori Franklin, helikopterilentäjä Kara Resnik ja ammattisotilas Ryan Mitchell, salakieltä murtamaan tuotu nuori nero kanadasta, sekä tiimin täydentävä tieteilijä neiti Papastaniou.

Scifi-kirjojen –  itselleni neuroottisuuteen saakka järjestelmällisenä ihmisenä – onnistumisen ratkaisee se, onnistuvatko ne luomaan sisäiseltä logiikaltaan yhdenmukaisen ”vaihtoehtoisen todellisuuden”. Lukiessa pitää pystyä heittäytymään kirjailijan luomaan maailmaan, ja peli on menetetty siinä vaiheessa jos jokin kohta tai juonenkäänne saa lukijan napsahtamaan ulos taikamaasta ja ajattelemaan, ”no tuo nyt on turhan paksua” tai jotain muuta vastaavaa. Tuon rajan tarkat koordinaatit ovat yksilölliset, joillekin liian paksua on kaikki sellainen, mitä ei ole nykytieteen valossa todistettu yli 90 prosenttisesti vankkumattomaksi faktaksi, tai josta on alle miljoona luotettavaa silminnäkijähavaintoa. ”Uinuvat jättiläiset” on onneksi tällä mittarilla vahvimmillaan. Kirjan rakentama maailma on koherentti, jopa uskottava, ja monia juonenkuljetukseen liittyviä ratkaisuja voisi kuvata adjektiivilla ”kekseliäs”. Tekee mieli leikitellä arvauksella, että kirjan luoja on edennyt niin sanotusti idea edellä. On ollut idea ja ajatus, josta on herännyt tarve kirjoittaa kirja. Ei niin, että on ollut sisäsyntyinen tarve kirjoittaa kirja, jota varten on kypsytelty erinäisiä ideoita, joista tämä on selvinnyt voittajaksi.

Tarinavetoisuuden voi kääntää myös kirjan heikkoudeksi. Teksti kulkee eteenpäin hyvin tapahtuma-painotteisesti. Minkäänlaista kuvailua, pohdintaa tai henkilöiden ja heidän välisten suhteidensa moniulotteista avaamista on aika vähän. Toki ihmissuhteita on ja hahmoilla on enemmän kuin yksi ulottuvuus, mutta varsinkin ihmissuhteet kuvataan scifimäiseen tapaan enemmän kuin avaruudessa fysiikan lakien mukaisesti toisiaan päin ajautuvien kappaleiden kaltaisina. Tapahtumat, olivat ne kokoluokaltaan kuinka massiivisia tahansa, vyöryvät eteenpäin valtavalla vauhdilla, ja kirja olisikin saattanut hyötyä jonkinlaisesta rytmittämisestä tai huippukohtien valmistelusta. Toisaalta tämä olisi tarkoittanut kirjan rakenteen muuttamista, sillä ”armeijan kuulustelupöytäkirjoille” ei liene tyhjäkäynti ominaista. Pahimmillaan ”Uinuvat jättiläiset” voisi rinnastaa peruskoululaisen kirjoittamaan tarinaan, jossa jokainen lause alkaa sanalla ”sitten” ja sisältää pelkkää toimintaa. Se olisi kyllä kohtuuttoman julma rinnastus, mutta kyllä tässä sellainen toimintaelokuvamaisuus hiukan puskee pintaan. Tällä kertaa heikkouden vahvuudeksi kiepsauttaen, kirja saattaisi toimia lukusuosituksena sellaiselle lapselle tai nuorelle, jonka lukeminen on melko vähäistä ja joka ei hae kirjalta mitään tekstillä leikkimistä.

Tämä on hyvä, ja ei tulisi mieleenkään jättää trilogian kahta muuta osaa lukematta. Arvio: 3,5/5

Mainokset

Mika Waltarin pienoisromaanit, ”10 Waltaria”

Olen jo pitkään halunnut tutustua paremmin myös suomalaisiin klassikoihin, koska ne ovat minulla kirjaimellisesti kaikki lukematta. Aloitin urakan vähän aikaa sitten Tuntemattomasta sotilaasta, ja tuo kokemus antoi vain lisää tuulta purjeisiin. Päätin seuraavaksi hakea käsiini Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Tuosta asiasta töissä jutellessani eräs suuresti arvostamani vanhempi kollega totesi, että Waltaria kannattaa ilman muuta lukea, mutta että Sinuhe on itseasiassa melko haastava romaani, josta ei välttämättä kannata aloittaa. Sinuhen sijaan hän suositteli Waltarin pienoisromaaneja, joita löytyikin sopivasti erilaisten kokoelmateoksien kansien väliin kerättyinä. Koska enemmän on enemmän, hyökkäsin ”10 Waltaria” –nimellä kulkevan tuhatsivuisen päälle.

MomoWaltari

En lähde tässä kirjoituksessa perkaamaan jokaista pienoisromaania yksittäin. Nokkelimmat voivat kuvasta onkia tiedon siitä, mitkä teokset tässä tuli luettua, ja myöhemmistä kehuista voivat laskeskella mitkä teokset puuttuivat. Yleisarviona Waltarista jäi erittäin hyvä maku suuhun. Sanankäyttäjänä maailmanluokkaa, teksti on todella kaunista. Jonkinlainen sukulaissieluisuus tuntui myös löytyvän pyrkimyksestä tietynlaiseen yksinäisyyteen, vaikka Waltari meistä kahdesta merkittävästi sosiaalisempi onkin. Tätä yksinäisyyttä kuvataan erityisen hienosti ensimmäisessä pienromaanissa Yksinäisen miehen juna, sekä kirjan viimeisessä teoksessa, Waltarin kirjoituksista elämän viimeisiltä vuosilta kootussa Ihmisen ääni -kokoelmassa. Varsinkin jälkimmäisessä otsikolla ”Kirjailijan yksinäisyys” kulkeva essee on todella hienoa tekstiä. Waltarin sanaa kannattaisi lukea myös joihinkin 2010-luvun ongelmiin vastauksina.

Muina onnistuneina teoksina voisi nostaa esiin esimerkiksi Ei koskaan huomispäivää -tarinan, jossa sodan kokenut mies ajautuu kotona vaikeuksiin. Tekstissä kuvataan omien tekojen kanssa elämistä, sekä sitä miten tieto teosta pitää jakaa jonkun toisen kanssa. Myös Fine van Brooklyn on omintakeisuudessaan hieno romaani, jossa poikkeuksellisen lumovoimainen hollantilaistyttö pyörittelee Ranskassa matkailevaa nuorta Waltaria.

Täysin omassa kastissaan on kuitenkin Vieras mies tuli taloon. Heikosti menestyvälle maatilalle apumieheksi tuleva vieras mies, hänen suhteensa talossa asuvaan pariskuntaan, sekä vanhaan isäntään on todella koskettava ja käsittämättömän kauniisti kirjoitettu tarina. Tässä romaanissa on paljon sellaista, mikä saa pohtimaan minkä takia Suomessa (tai maailmalla) vouhotetaan John Williamsista, kun meillä on omasta takaa Waltari joka tekee samoin vähäeleisen kuvaamisen keinoin vielä riipivimpiä henkilöhahmoja. Vieras mies tuli taloon muistuttaa alkukantaisuudessaan varsinkin Williamsin ”Butcher’s Creek” -teosta, toki ylittäen sen ansiot. Vieras mies tuli taloon on täynnä koskettavaa maalaisromantiikkaa, sellaista että kun maalle on hyvä niin maa on hyvä sinulle, sekä sellaisia lauseita, että lukiessa on välillä pysähdyttävä kirjoittamaan ne muistiin. Toiseksi paras pienoisromaani tässä kokoelmassa on jatko-osa ”Jälkinäytös”, josta ei voi sanoa oikein mitään paljastamatta jotain oleellista vieraasta miehestä.

Jos haluat tutustua yhteen merkittävimmistä kirjailijoistamme, suosittelen lämmöllä kulkemaani reittiä. Sen lisäksi ”Vieras mies tuli taloon” on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjallisista teoksista.

Johan Cruyff: Totaalista peliä – omaelämäkerta

Jos jollain jalkapalloilijalla voisi kuvitella olevan edellytykset hyvän omaelämäkerran kirjoittamiseen, niin Johan Cruyffilla. Cruyffia pidetään osana kaikkien aikojen parasta maajoukkuetta (Hollanti 1974 pelaajana) ja seurajoukkuetta (Barcelona 1992 valmentajana). Sanottavaakin Cruyffilta pitäisi löytyä, ei pelkästään siksi että mies on tullut suorapuheisuudestaan tunnetuksi, vaan myös sisällön puolesta. Onhan esimerkiksi lajia eniten viimeisen 10 vuoden aikana kehittänyt Pep Guardiola antanut hehkuvien ylisanojen saattelemia kiitoksia Cruyffille siitä, kuinka kaikkien aikojen hollantilais-jalkapalloilija opetti hänelle lähes kaiken, mitä katalaani nykyään jalkapallosta tietää. Kaikki yllä oleva saattaa hyvin olla totta, mutta sitä voi melkein kutsua suureksi tragediaksi, kuinka heikosti kaikki tämä lupaus konkretisoituu kirjan sivuilla.

Cruyff

Cruyffilla on mielipiteitä, siitä asia ei jää kiinni. Jalkapalloilullisesta perspektiivistä mielenkiintoisia ovat amsterdamilaisen näkemykset mm. siitä, että Hollannin viimeaikainen alamäki jalkapallossa on johtunut siitä, että korkeimpaan valmentajalisenssiin vaaditaan nykyään maassa neljän vuoden koulutus. Tämä taas on johtanut siihen, että valmentajaksi päätyy ihmisiä, joilla on ollut aikaa opiskella, eli joiden pelaajaurat ovat päättyneet aiemmin. Cruyffin mukaan on suora seuraus nykyisten valmentajien heikommista pelaajaurista, että hollantilaisen jalkapallon laatu on heikentynyt. Joku rohkea voisi jopa väittää, että Cruyff on nykyisessä akateemisesti koulutettujen valmentajien ajassa jopa väärässä mielipiteineen. Itsehän en moiseen uskalla lähteä.

Pelaajaura tekee Cruyffin mukaan kaikkivoipaiseksi myös seurajohdon tehtäviin. Tästä pohjimmaisesta näkemyserosta johtuukin Cruyffin ajautuminen useisiin riitoihin niin FC Barcelonan kuin AFC Ajaxin kanssa. Varsinkin Ajaxin kanssa Cruyff tuntuu olevan riidoissa enemmän kuin sovussa, vaikka suurseurasta puhutaankin rakastavin sanankääntein kirjan oransseilla sivuilla. Kun Cruyff ei saa omia miehiään johtoon, tai kun seura ei halua noudattaa hänen vaatimattomasti nimeämäänsä ”Cruyff-suunnitelmaa”, lähtee legenda seurasta ovet paukkuen haukkuakseen kolumneissaan seuraa vain tarjoutuakseen avuksi ensimmäisten vastoinkäymisten kohdatessa. Tavoitteenani oli kirjoittaa suhteellisen neutraali postaus, jo nyt on käynyt selväksi että tulen epäonnistumaan. Cruyffin itserakkaus oli minulle yksinkertaisesti liikaa. Kirjan sivuilla puhuu legendan asemansa kokonaisena nielaissut jalkapallo-ikoni, joka kiistämättömästä lajineroudestaan huolimatta vaikuttaa omien arvioideni mukaan joissain asioissa jopa hieman dinosaurukselta. Pelaajana Cruyff lähti Ajaxista, koska pöyristyi ilmoitettuaan ”että voisin jatkaa kapteenina myös seuraavan kauden”, kun joukkue järjestikin kapteeniäänestyksen, jota Cruyff ei sitten voittanut.

Johan Cruyff on eittämättä yksi lajin suurimmista, ja on ikävää puhua rumia vasta vähän aikaa sitten kuolleesta. Maagisella numerolla 14 on hyviäkin hetkiä kirjassa, kuten perustekniikan korostaminen ja joukkueen pelaajien välisistä etäisyyksistä perusteellisesti puhuminen. Cruyffin obsessiivinen suhtautuminen itseensä, vankkumaton käsitys siitä, että asiat eivät voi olla millään muulla tavalla kuin sillä, jolla hän näkee niiden olevan, sekä yleinen jaarittelu ja asioiden toistaminen (en yllättyisi yhtään, mikäli Cruyff olisi kieltäytynyt kustannustoimittajan avusta) tekevät kirjasta minulle luotaantyöntävän lukukokemuksen. Kokemus voi olla täysin erilainen jollekin Cruyffin kultavuodet nähneelle, ja eri tavalla jalkapallosta ajattelevalle. Täysosuma se tuskin on kenellekään edellä mainittujen puutteidensa, sekä sekavan rakenteen ja yksinomaan asioiden ylätasolla pysymisen takia.

Arvio: 1,4/5

Haruki Murakami: Komtuurin surma

Ainakin itselleni kirjailijoiden uusista, tulevista tuotoksista tihkuu vähiten tietoa, jos vertailee kulttuuri-tuotteisiin yleisesti. Muusikot mainostavat uusia levyjään usein näyttävästi, julkaisupäivät ovat esillä monessa paikassa, puhumattakaan elokuvien ja tv-sarjojen mainonnasta. Uusista kirjoista saa vihiä lähinnä kirjakauppojen tai kustantamojen katalogeista, joihin ei törmää kuin kirjakauppojen tuulikaapeissa, ellei niitä erityisesti etsi. Tämä on toki vain minun kokemukseni, voi hyvin olla että omassa some-kuplassani ei harrastuneisuudesta huolimatta ole yksinkertaisesti oikeita ihmisiä kirjallisuuden alalta.

Niin tai näin, tästä johtuen pääsen yllättymään positiivisesti melko usein. Nytkään minulla ei ollut aavistustakaan, että Haruki Murakami on kirjoittamassa uutta romaania, kun Komtuurin surma jo pätkähtikin hyllyihin joulun alla. Ja ai että, mitä kirjakarkkia sieltä joulupaketista sitten paljastuikaan.

KomtuurinSurma.jpg

Tätä kirjoitettaessa minulla on juuri työn alla Mika Waltarin pienoisromaaneja samoihin kansiin kokoava ”10 Waltaria” -järkäle. Mammutista löytyy myös otteita Waltarin kirjoittamasta oppaasta kirjailijan-aluille. Yksi mieleenpainunut ohjenuora oli, että kirjailijalla pitää olla niin paljon persoonaa, että jokaikisen yksittäisen lauseen pystyy tunnistamaan juuri hänen kirjoittamakseen. Näin maallikon silmin kuulostaa mahdotonta kutittelevalta vaatimukselta. Otin mielessäni heti Murakamin esimerkiksi, ja pohdin tunnistaisinko Murakamin lauseen. En pysty osoittamaan sitä sormella, mutta uskoisin tunnistavani joitakin murakamimaisuuksia monista hänen kirjoistaan irrotetuista lauseista.

Isompia murakamimaisuuksia erottaa sen sijaan helposti. ”Komtuurin surma” on niitä täynnä. Löytyy noin kolmekymppinen mies, joka on opiskelujen jälkeen vain ajelehtinut elämässään ja herää siihen, että on hukassa. Löytyy eteerisen mystisiä naishahmoja ihan useammalle sormellekin. Löytyy taiteenalojen leikkausta, kun Murakamin sanataide yhdistyy romaanissa murakamimaiseen tapaan (klassiseen) musiikkiin ja tällä kertaa hyvin voimakkaasti myös maalaustaiteeseen. Löytyy kuoppa, joka ei tietenkään ole pelkkä kuoppa. Ja maagisen realismin vaihde pistetään silmään juuri silloin, kun on alkanut epäillä, että näinköhän tässä kirjassa pysyttäisiin ihan yksitasoisessa maailmassa. Eikä Murakamin kirja olisi Murakamin kirja ilman seksiä ja ruuanlaittoa.

Juonisynopsis ei japanilaiskirjailijan kirjoissa usein anna lukijalle minkäänlaisia avaimia ennakoida sitä, mitä on luvassa. Ei ”Komtuurin surmassakaan”, joten juonen kertaaminen on syytä pitää lyhyenä. Romaanin päähenkilönä on edellä mainittu noin kolmekymppinen mies, jonka avioliiton yllättävä päättyminen herättää tarkastelemaan omaa elämäänsä. Mutkien kautta päähenkilö, joka ammatiltaan on muotokuvamaalari, päätyy vuokraamaan opiskelukaverinsa isän tyhjillään olevan asunnon syrjäiseltä vuoristoseudulta. Talon aiempi omistaja on kuuluisa taiteilija, joka viettää vanhuuttaan hoitokodissa. Kerronta seuraa päähenkilön arkea ja pohdintaa, johon alkaa uiskennella pikkuhiljaa naapureita ja muita ihmissuhteita mukaan.

”Komtuurin surma” sisältää teoriassa monia sellaisia elementtejä, joista en yleensä nauti kirjassa. Sitä voisi väittää ylipitkäksi, sillä on vaikea sanoa mitä tuhatsivuisen romaanin kaikilla sadoilla sivuilla oikeastaan tapahtuu. Todellisuudessa kirjasta ei varmaan voisi poistaa mitään muuttamatta sen olemusta, eikä se lukiessa tunnu hetkeäkään ylipitkältä. Toiseksi kirja ei selittele maagisuuttaan millään tavalla. Tätäkin osaa Murakamilta odottaa, mutta tällä kertaa yliluonnolliset kokemukset ovat jotenkin vielä enemmän selitystä vailla. Normaalisti tällainen turhauttaisi minua suunnaattomasti, mutta en voi sanoa että näin olisi nyt tilanne. Kirjan lopusta en kyllä ihan pidäkkeettömästi tykännyt, mutta toisin kuin juonivetoisimmissa romaaneissa, epätyydyttävä loppu ei pilaa romaania kokonaisuutena vaan on vähän kuin loistavan musiikki-kappaleen viimeinen sointu, joka ei itselle ehkä täysillä toimi.

Haruki Murakamin kirjat tekevät kaikki ne asiat lukijalleen, joita kirjallisuudesta ylipäätään etsitään. Siksi Murakami on yksi suurimmista, ja siksi tämäkin on täysien pisteiden kirja.

 

Howard Gardner: Frames of Mind – The Theory of Multiple Intelligences

Ihan ensimmäiseksi tunnustus: luin tätä kirjaa yli puoli vuotta, epäsäännöllisen säännöllisesti. Kirjan tasosta ja laadusta riippumatta, lukeminen oli ajoittain niin työlästä, että ellen olisi jostain syystä lukkiutuneen jääräpäisesti päättänyt, etten jätä kirjoja kesken, olisin tuskin koskaan saanut tätä luettua. Korostan vielä toistamiseen, ettei tässä ole kyse siitä, että kirja olisi ollut huonosti kirjoitettu tai epäkiinnostava.

Teoria useista älykkyyksistä on melko tunnettu, ja se on esitetty ensimmäistä kertaa tässä kirjassa, joka ilmestyi vuonna 1983. Howard Gardner kritisoi vallitsevaa käsitystä älykkyydestä, sekä sen mittaamisesta. Gardnerin mukaan ei ole niin sanottua ”nestemäistä” älykkyyttä, joka pätee joka paikassa, tehtävässä ja tilanteessa. Lisäksi älykkyystestit mittaavat usein lähinnä kielellistä ja matemaattis-loogista osaamista, ja näin tehdessään kertovat lähinnä siitä, kuinka paljon yksilö on kohdannut vastaavanlaisia ongelmia ja opetusta aiemmin elämässään. Näin älykkyystestit ovat vahvasti kulttuurisidonnaisia. Yhden kaiken kattavan älykkyyden sijaan Gardner nimeää kirjassa seitsemän älykkyyden moduulia (joista suomeksi taidetaan puhua lahjakkuutena, ei älykkyytenä?). Gardnerdin älykkyydet ovat: musiikillinen, visuaalinen ja tilan hahmottamiseen liittyvä, kielellinen, loogis-matemaattinen, kinesteettinen, sosiaalinen sekä kykyyn tuntea oma itsensä liittyvä älykkyys.

FramesOfMind.jpg

Visuaalinen lahjakkuus.

Kirja etenee tieteellisen järjestelmällisesti. Vallitsevan käsityksen kritiikin jälkeen Gardner määrittelee ”älykkyyden” itse. Sen pohjalta luodaan kriteerit, jotka eri moduuleiden on täytettävä, jotta niitä voidaan pitää itsenäisinä älykkyyksinä. Tämän jälkeen käydään läpi jokainen moduuli erikseen, laitetaan rastit ruutuihin kriteerien kohdalla, ja annetaan jokin esimerkki älykkyyden ilmentymisestä käytännössä. Lopussa tutkitaan omaa teoriaa kriittisesti, sekä ehdotetaan miten teoriaa voisi soveltaa esimerkiksi koulutuksessa ja opetuksessa.

Ongelmat, joita minulla oli tätä kirjaa lukiessa, on jaettavissa oikeastaan kahteen eri kastiin. Ensimmäinen on se, että en pystynyt pakenemaan siltä ajatukselta, että luen tieteellistä kirjallisuutta melkein 30 vuoden takaa. Niinpä kaikkien väittämien, teorioiden ja kritiikkien kohdalla oli lähinnä sellainen olo, että ahaa, pitääpä tarkistaa miltä tuo näyttää nykytiedon valossa. Vaikutelmaa korostivat kohdat, joissa spekuloitiin että tulevaisuudessa jokaisella saattaa olla kotona oma mikrotietokone, tai muuta vastaavaa. Toinen ongelma on se, että olen lukenut erilaista populääritieteellistä lahjakkuuskirjallisuutta melko paljon. Geoff Colvinit, Rasmus Ankersenit, Anders Ericssonit ja Daniel Coylet on luettu. Nämä ovat enemmän populääritieteellisestä näkökulmasta kirjoitettuja teoksia, jotka sisältävät paljon samoja asioita. Niinpä Gardneria lukiessa lukee pitkiä pätkiä tuttuja asioita, esimerkiksi Suzuki-metodista, mutta vähemmän viihdyttämään pyrkivällä tavalla kirjoitettuna. Gardner esittää kirjassa itselleen eittämättä tärkeää teoriaa, eikä niinkään pyri kansantajuistamaan tieteellistä tietoa.

Frames of Mind on epäilemättä merkkiteos, eikä kokemiani ongelmia kirjan lukemisen kanssa tule pistää teoksen itsensä piikkiin. Jos ”lahjakkuuskirjallisuus” on esimerkiksi vieraampaa, tämä voi olla oikein hyvä teos aloittaa, saa perusteellisen tieteellisen pohjan jatkossa mahdollisesti lukemalleen.

Matthew Walker: Miksi nukumme

Matthew Walkerin Miksi nukumme on kesän kehutuimpia tietokirjoja. Olin lukenut suitsutusta monesta suunnasta, mutta koska olin jo lukenut Nick Littlehalesin unioppaan ”Sleep”, ajattelin ettei Walkerin teos olisi välttämättä kovin avartava lukukokemus minulle.

Onneksi harkitsin asiaa uudelleen, sillä kirjat eroavat toisistaan yllättävän reippaasti ottaen huomioon, että ne käsittelevät tismalleen samaa, hyvin tarkkarajaista aihetta. Littlehales on profiloitunut urheilumaailmaan ”uni-valmentajaksi”, jonka tehtävä on varmistaa mahdollisimman hyvät yöunet useissa eri paikoissa yöpyville urheilijoille. Walker taas on yliopisto-professori, joka tutkii työkseen unta. Konkreettisempia vinkkejä paremmin nukkumiseen löytää Littlehalesin kirjasta, mutta syvemmän ymmärryksen, ja sitä kautta paremman sisäisen motivaation paremmin nukkumiselle saa ehdottomasti Walkerilta.

MiksiNukumme

 

Alkuun Walker avaa, miten nukkuminen ja uni ovat rakentamassa tavassa elää aliarvostettuja tekijöitä. Seuraavissa luvuilla selviää, miksi asiat pitäisi ajatella osin uusiksi. Kirjasta käy tieteellisen kiistämättömästi ilmi, kuinka tärkeitä ihmiselle (esim. oppimiselle, muistamiselle, sosiaaliselle toiminnalle) kumpikin unen tyyppi on, ja toisaalta kuinka herkästi kumman tahansa voi menettää. Seurauksena unen aliarvioimiselle meillä on esimerkiksi aikaisia aamutreenejä teini-ikäisille, vaikka juuri aamun unien katkaisu vie teini-ikäiseltä urheilijalta mahdollisuuden motoristen taitojen oppimiseen. Toisena minulle kolahtaneena seurauksena Walker avaa tapahtumaketjun, jonka seurauksena esimerkiksi kouluissa saattaa olla lapsia, jotka liian vähän unen takia ovat käyttäytyneet huonosti, saaneet diagnoosin, ja diagnoosin kautta lääkityksen, joka itse asiassa pahentaa alkuperäistä ongelmaa eli liian vähäistä unta.

Käänteen tekevä kirja. Pitäisi olla pakollista lukemista kenelle tahansa, joka suunnittelee esimerkiksi koulujärjestelmää, hyvinvoivaa työympäristöä tai urheiluakatemiaa. Arvio: 5/5.

Svetlana Alexievich: Tshernobylista nousee rukous

Valkovenäläis-kirjailija Svetlana Alexievich (nimen kirjoitusasuja on kielestä riippuen useita, menen nyt johdonmukaisesti GoodReadsin englanninkielisellä versiolla) voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 2015 tällä teoksellaan. Tshernobylista nousee rukous löytyi kirjastosta osastolta ”muistelmat”, ja tämä tieto yhdistettynä teoksen nimeen valottaa melko pitkälle sen, mistä on kyse.

Kirja on kirjailijan omaa esipuhetta lukuunottamatta koottu haastattelemalla valkovenäläisiä, joita Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuus läheisesti kosketti. Ensimmäinen oivallus kirjaa lukiessa onkin, kuinka juuri Valko-Venäjä oli pahimpia ellei pahin kärsijä onnettomuudessa. Tämä esitetään numeroidenkin valossa hyvin.

TshernobylistaNouseeRukous.jpg

Kirja koostuu siis haastatteluista tai paremminkin yksinpuheluista, jotka kirjailija on kirjannut lähes sellaisenaan muistiin. Teksti on tajunnanvirtamaista vyörytystä, jossa lukija ei saa levähdyshetkeä. Tämän kirjan tehtävänä ei varmasti ole saada lukijaa nauttimaan tai viihtymään, vaan shokeerata ja herättää. Tästä huolimatta eri tekstit ja haastattelut ovat usein niin samankaltaisia, että ne aiheuttavat lukijalle turtumuksen tunteen, joka ei ehkä edistä kirjan tavoitteita tehokkaammalla mahdollisella tavalla. Tämä korostuu mielestäni siitä syystä, että ensimmäisen haastateltavan teksti on ilmaisuvoimaltaan selkeästi kirjan voimakkain. Sen tykityksen jälkeen suurin osa seuraavista kertomuksista on vain laimennettu versio ensimmäisen tekstin kauheuksista.

Toki Nobel-palkinnon voittanut kirja pitkälti onnistuu tavoitteissaan. Se maalaa kattavan kuvan siitä, kuinka onnettomuus vaikutti eri tasoilla erilaisten ihmisten elämiin. Säteilyn vaikutukset tuntuvat konkreettisen kamalilta, kun normaalit ihmiset kertovat niistä omissa kehoissaan, omilla puolisoillaan tai omilla lapsillaan. Muutama teema nousee useammassa tekstissä esiin. Ensinnäkin on selvää, että osa ihmisistä kylmänviileästi uhrattiin, jotta suuremmat vahingot saatiin vältettyä. Toiseksi, ihmisten oli vaikea ymmärtää kuinka vaarallista voi olla näkymätön säteily. Kolmanneksi, elettiin kylmän sodan aikakautta, ja moni ihminen muisti vielä edellisen sodan. Sotaan oli osattu valmistautua, mutta ei tähän. Ydinvoimalasta puhuttiin ”rauhan atomina”. Oli jotenkin koskettavaa, kun ihmiset yrittivät jatkaa eteenpäin ja rakentaa elämäänsä, vaikka ”missään kirjassa ei kerrottu miten se tehtäisiin”, vaikka kirjoja sotasankareista oli vaikka miten. Korruptio myös jylläsi näissäkin olosuhteissa, kuten moni muukin ahneuden muoto.

On Alexievich nobelinsa ansainnut. Kaiken taiteen tehtävänä ei ole viihdyttää, ja taidetta tämä kirja epäilemättä on. Arvio: 4/5

Antti Tuomainen: Pikku Siperia

Olemme päässeet nauttimaan Antti Tuomaisen kirjojen omalaatuisesta markkinointitavasta ja useamman teoksen verran. Tuomaisen uudet tuotokset ovat tulleet luotettavasti Supla-sovellukseen äänikirjoiksi, ilmaiseksi kuunneltaviksi. Sinänsä strategia on ollut paikallaan, että Tuomaisen lakonistisesta kerronnasta ja mustasta huumorista vakuuttuneena, olisin kaivanut tämän kirjan käsiini luettavaksi, mikäli sitä ei olisi Suplaan tarjoiltu.

Tarjoiltiinpa kuitenkin, ja hyvä niin. Näin tuli investoitua pettymykseen mahdollisimman vähän sekä ajallisia että rahallisia resursseja. Sellainen Pikku Siperia nimittäin on, paha pettymys. Tällä kertaa tapahtumat sijoittuvat Hurmevaara-nimiseen tuhannen asukkaan pikkupaikkakuntaan lähelle itärajaa. Keitoksessa on paikkakunnan uskonmies Joel Huhta ja hänen vaimonsa, alkoholisoitunut rallikuski, toimelias kyläkauppias, isompiin ympyröihin hamuileva kaunotar ja muuta melko tuttua hahmokuvastoa. Tyylilajikin on sama, lakonisesti kerrottu jännitystarina, jossa on hyvin tumman huumorin elementtejä. Juoni pyörii taivaalta tömähtäneen meteoriitin ympärillä. Meteoriitti on mahdollisesti jopa miljoonan euron arvoinen, ja sitä vartioidaan arkiviikon verran kuntatoimikunnan eli tavallisten kyläläisten silmän alla Hurmevaaran sotamuseossa. Eihän siinä kaidalla tiellä pysytä.

Elementit siis ovat tavallaan olemassa, mutta tällä kertaa ei vaan lähde. Heittämällä parasta kirjassa on päähenkilö-Huhdan luona maailmanlopun teorioita kertomassa käyvä sivuhahmo. Muiden kohtien osalta kerronta ei lähde vauhtiin, jossa lakoniset toteamukset toimisivat parhaiten. Musta huumorikaan ei tällä kertaa osu yksiin oman huumorintajuni kanssa niin hyvin kuin Tuomaisen aiemmat. Jotain suljetun huoneen mysteeriä tässä myös haetaan, mutta kaikki mysteerit ja niiden tekijät tuntuvat loppujen lopuksi melko yhdentekeviltä, eikä oikeaa jännitystä oikein päässyt syntymään. Useamman kerran luiskahdetaan myös uskottavuuden laitojen yli oikein kunnolla. Miksei kahden ryöstöyrityksen jälkeen kutsuta vaikkapa poliisia paikalle?

Huomaan tätä kirjoittaessani, että ”Pikku Siperia” on saanut useamman hehkuttavankin arvion. Ehkä kyse on siis mielipidekysymyksestä, mutta mulle tämä on selkeästi heikompi tekele kuin esimerkiksi Palm Beach Finland tai Mies joka kuoli. Kirjassa on ihan liikaa toimimattomia osia, jotka yllä listaan. Toivottavasti muut Tuomais-fanit viettävät kirjan parissa nautinnollisempia luku- ja kuunteluhetkiä.

Arvio: 2/5

Margaret Atwood: Orjattaresi

Margaret Atwoodin 80-luvulla ilmestyneestä ”Orjattaresi”-romaanista otetaan nykyään uusintapainoksia. Syynä on HBO:n siihen perustuva menestyssarja ”The Handmaid’s Tale”. Sarjan ja kirjan tapahtumat sijoittuvat tulevaisuuteen, Pohjois-Amerikan mantereelle entisten Yhdysvaltojen alueelle. USA:n kehitykseen pettyneet uskonnolliset äärikonservatiivit ovat masinoineet vallankumouksen, ja perustaneet Amerikan tilalle Gilead-nimisen suljetun, vanhoillisen yhteiskunnan. Gilead kykenee siis olemaan sekä pahan symboli, että hyvän symboli, kun se Stephen Kingin Musta torni –sarjassa kuvasi viimeistä vanhojen hyvien aikojen yhteiskuntaa. Ehkä kyse on siitä, miten vanhat hyvät ajat kokee?

Tarina kertoo June-nimisen orjattaren kertomuksen. Orjattaret ovat nimensä mukaisesti orjia, osa talon palvelushenkilökuntaa. Heidän tehtävänsä ei ole kuitenkaan siivota tai laittaa ruokaa, vaan tulla raskaaksi ja synnyttää taloon lapsi. Orjattaria tarvitaan, koska lapsettomuus ja hedelmättömyys ovat tässä dystopiassa yleistyneet niin voimakkaasti, että väestönkasvun tyrehtyminen on globaali ongelma. Esimerkiksi June on saanut ”aiemmassa elämässään” lapsen, ja on siksi todistetusti hedelmällinen, ja se on yksi syy joka on johtanut siihen että hän on joutunut orjattareksi.

Jos on sarjan katsomisen jälkeen tarinasta innostunut lukija, kuten minäkin, kirja tarjoaa yllättävän vähän uutta. Yhteiskunnan rakennetta avataan ehkä hieman perusteellisemmin, ja muutama asia on toisin kuin sarjassa. Atwoodin kieli on runoutta lähestyvää, joka sellaisesta tykkää niin tekstissä voi olla hälle helmiä poimittavaksi. Muuten on nostettava päähinettä tv-sarjan tekijöille. Handmaid’s Tale on tehty alkuperäisteosta kunnioittavaan tapaan, ja kaikki lisäykset sopivat mielestäni Atwoodin romaanin henkeen erinomaisesti. Suosittelisin romaanin lukemista sarjan intohimoisimmille faneille tai vaihtoehtoisesti niille, jotka eivät sitä ole lainkaan katsonut. Meille tolkun ihmisille näiden ääripäiden välissä kirja ei välttämättä tuo kauheasti lisäarvoa, vaikka eittämättä erinomainen tuotos onkin.

Arvio: 4/5

Tommi Melender: Lohtu

Melenderin esseistä riemastuneena hain heti seuraavalla kirjastoreissulla myös kyseisen kirjailijan romaaneja. Hyllyssä oli ainoastaan Lohtu, joten valinnanvaikeus loisti kerrankin kirjastossa poissaolollaan.

”Lohtu” tuo mieleeni voimakkaasti Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -romaanin. Siinä missä Itkonen oli kehittänyt Suomelle uuden musiikkivientituotteen, artisti Summer Maplen, on Melender kehittänyt vastaavan menestyjän elokuva-alalle. Johan Rautio on kohuttu elokuvaohjaaja, joka kirjan alussa menehtyy liikenneonnettomuudessa. Kirjassa Rautio tulee eläväksi kirjoittamiensa sähköpostiviestien kautta. Lisäksi Melender, kuten Itkonenkin, esittelee kirjallista lahjakkuuttaan tuottamalla romaaniin erilaisia tekstejä, kuten artikkeleita, haastattelutranskriptioita ja dokumenttielokuvan litterointeja, jotka nekin avaavat Raution hahmoa.

lohtu

Näiden tekstikappaleiden lisäksi romaani koostuu Raution lapsuudenystävän Elis Mäen kerronnasta. Mäki on markkinointialalla Helsingissä työskentelevä mies, jolla on elämän suunta ja tarkoitus hieman hukassa. Mäki antaa itselleen vuoden aikaa keksiä jokin syy elää, muuten edessä on elämän päätös. Lapsuudenystävän kuolema tarjoaa jonkinlaisen peilin sekä menneisyyteen että tulevaan. Mäen jaksot ovat kirjan parasta osaa, ehkä siksi että tällainen matalaotsainen lukija kaipaa perinteistä kerrontaa, kasvua ja juonta. Vaikka Rautiolla on tiukimmat mielipiteet Suomesta yhteiskuntana, kuvaa Elis Mäen asuttama miljöö suomalaista yhteiskuntaa parhaiten.

Ehkä rakenteesta, ehkä lukijasta johtuen romaani jää kuitenkin kaikilla tavoilla vähän kauas. Kaikki henkilöhahmot jäävät hiukan etäisiksi, heidän motiivinsa ja sosiaaliset suhteensa eivät selity omassa päässäni. Viestit jäävät jonnekin puoliväliin kirjoittajan ja lukijan väliin. ”Lohtu” on epäilemättä älykäs romaani, taiten kirjoitettu, mutta yhtä varmasti se ei ollut ihan minua varten.

Arvio: 3/5