Aldous Huxley: Uljas uusi maailma

Englantilaiskirjailija Aldous Huxley olisi Uljas uusi maailma –teoksineen varmasti puhutumpi, ellei George Orwellia ja hänen ikonista 1984 -kirjaansa olisi olemassa. Huxley kirjoitti dystopiansa 17 vuotta Orwellia aiemmin. Väliin mahtui toinen maailmansota ja totalitarismista puhuttaessa muutama ”esimerkillinen” systeemi. Tavallaan Huxleylle on annettava valtava määrä tunnustusta siitä, että hän jo vuonna 1932 näki mihin alkanut kehitys voisi pahimmillaan johtaa.

Huxleyn yhteiskunta on viimeiseen asti suunniteltu. Lapset valmistetaan tuotantolaitoksissa pulloissa. Asema yhteiskunnassa on etukäteen määrätty. Johtotehtäviin valmistetaan alfoja, jotka saavat parhaan mahdollisen hoidon. Betat, gammat ja epsilonit tehdään alfoja huonommiksi pulloista saakka. Syntyneet lapset siirretään seuraavaan laitokseen, jossa heitä oloutetaan hyväksymään vallitsevat olosuhteet, oma asemansa ja tietyt muut asiat, joista yhteiskunnalle on hyötyä. Lukijalle asiat esitetään laitoksille tehtyjen tutustumiskierrosten kautta, jossa opiskelijoille ja muille ummikoille kerronnassa annetut selitykset ja vastaukset antavat myös lukijalle hänen janoamaansa tietoa. Aikuiset pidetään yhteiskunnassa tyytyväisinä soma-nimisellä päihteellä, vapaalla seksillä ja viihteellä.

UljasUusiMaailma

Huxleyn luoma yhteiskunta on kiinnostava. Kun lukemisessa pääsee vauhtiin, ja asetelma alkaa hahmottua, lisätietoa suorastaan janoaa. Heränneisiin kysymyksiin tulee tekstissä useimmiten vastaus, ja muutama asia on perusteltu suoranaisen nerokkaasti. Varsinkin ihmisen suhde luontoon, taiteeseen ja tieteeseen aukeaa kirjan sivuilta tavalla, joka kannattaisi kerrata myös 2020-luvun lähestyessä.

Kirjan heikkoudet ovat mielestäni päähenkilössä, ja häneen liittyvässä kehyttarinassa. Hedelmöityslaitoksen työntekijä Bernard Marx on ristiriitainen henkilö, jonka kohtalosta on melko haastava kiinnostua kiinnittyvällä tavalla. Juoni on kuin musiikkikappale, josta puuttuu selkeä huippukohta ja lopetus. Juonenkäänteitä on monia samankokoisia, ja niihin liittyvät ongelmat ratkeavat melko suoraviivaisesti vain jatkuakseen samaa tahtia seuraavaan ongelmaan. Tarinan olisi myös voinut lopettaa yhden juonenkäänteen aikaisemmin, ja lopputulos olisi saattanut olla parempi. Kaikean kaikkiaan itselleni jäi vahva tunne siitä, että luotuaan niin erinomaisen miljöön tarinalleen, kirjailija olisi voinut pusertaa siitä vielä paljon enemmän irti varsinkin tarinallisesti.

Sen sanottuani olen valmis toteamaan, että kyseessä on ansaitusti klassikon asemaan nostettu teos. Suosittelen painavasti lukemaan kirjan jo pelkästään loppuosan keskustelun takia, jossa maailmanohjaaja selittää avoimesti kirjan keskeisille henkilöille yhteiskunnan toimintaa, ja vastaa muutamiin filosofisiin kysymyksiin. Kyseessä on parhaita yksittäisiä kohtauksia lukemani kirjallisuuden joukossa.

Arvio: 4/5

 

Mainokset

Han Kang: Vegetaristi

Eteläkorealaisen Han Kangin kirjaa Vegetaristi markkinoitiin pitkään jotenkin erityisen raakana ja ravistelevana lukukokemuksena. Suhtauduin siihen tästä johtuen varovaisella kunnioituksella, joskin myös kiinnostuneesti. Pokkari-tarjouksesta nappasin sitten lopulta vuoden 2016 Booker-palkinnon voittajan matkaan.

Juonisynopsis on varmaan monelle tuttu. Kirjan keskushenkilö on normaali eteläkorealainen naimisissa oleva nainen, Yeong-hye. Nähtyään verisen painajaisen päähenkilö päättää ryhtyä vegetaristiksi. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joissa jokaisessa on eri kertoja. Tarkasteltavana on silti aina Yeong-hye ja hänen ratkaisunsa. Aika soljuu kuitenkin lineaarisesti eteenpäin, eikä samoja tapahtumia kelailla eri näkökulmista uudelleen ja uudelleen.

Vegetaristi

Helppoa on sanoa, että kyseessä on poikkeuksellinen kirja. ”Vegetaristille” ei oikeastaan ole vertauskohtaa, vaikka siitä kai jonkinlainen kaukoaasialainen kirjallisuuden perinne onkin tulkittavissa jos oikein haluaa. Vaikeampaa on sanoa, mistä tuo poikkeuksellisuus koostuu. Kokonaan erillinen keskustelu on se, täytyykö poikkeuksellisuutta jotenkin purkaa palasiin vai riittääkö pelkkä merkittävyyden leima?

Erityisen raaka tai häiritsevä lukukokemus kirja ei minulle ollut. Jos joitain adjektiiveja haluaisi ”Vegetaristiin” liittää, sopivia voisivat olla esimerkiksi ”vähäeleinen”, ”paljastava” ja ”koruton”. En tiedä miten taikuri temppunsa tekee, mutta teksti on voimakasta ja vaikutus tuntuu. Kun Han Kang haluaa osoittaa esimerkiksi jotain naisen roolista yhteiskunnassa, hän tekee sen todella taitavasti alleviivaamatta ja sormella osoittamatta. Lause lauseelta hakkaa havaintoa näkyviin, ja yhtäkkiä se vain on siinä, lukijan ihmetellessä miten hän ei ole ennen osannut sanallistaa tätä täysin banaalia asetelmaa.

Merkillisen hyvä kirja. Arvio: 4,5/5

Jukka Viikilä: Suomalainen vuosi

Jukka Viikilä on monipuolinen taiteilija. Taustalta löytyy niin teatterikorkeakoulua kuin Pop & Jazz konservatoriota. Työtehtäviin kuuluu musiikkivideoiden ohjaamista ja luovan kirjoittamisen opettamista. Runokokoelmia Viikilältä on julkaistu kaksi, toistaiseksi ainoalla romaanillaan Akvarelleja Engelin kaupungista hän voitti Finlandia-palkinnon. Lisäksi Viikilällä on äärimmäisen tyylikäs parta.

SuomalainenVuosi.jpg

Oma tuttavuuteni Viikilän kanssa alkaa tästä Suomalainen vuosi –teoksesta. Kyse on pienistä, vuodenaikojen mukaan jaetuista teksteistä. Vaikka ei aina pitäisi verrata toisiin kirjailijoihin, niin en voinut välttyä yhtäläisyyksistä Karl Ove Knausgårdin vuodenajat-sarjaan. Viikilän tekstit ovat vielä lyhyempiä, ja niissä on suomalainen kulma. Ymmärtääkseni niistä suurin osa on alun alkaen tehty Radio Novalla ilmestynyttä ”Suomalaisuuden ABC”-kuunnelmasarjaa varten, osana Suomi100-juhlavuotta.

Tekstit ovat ihan näppäriä, ja Viikilän runoilija-tausta näkyy kielessä. Monesti jonkin ilmiön tai asian kiteyttämisessä on myös onnistuttu niin hyvin ja kauniisti, ettei parannettavaa juurikaa jää. Vikaa on myös omassa ajoittain ”suorittavassa lukutavassa”, mutta loppujen lopuksi ei tästä lukemisen jälkeen mitään voimakasta muistijälkeä kaikesta huolimatta jää. Tämä on tehty ihmisille, jotka malttavat lukea 2-3 sivua kerrallaan, tai ottaa suosikkikirjojaan hyllystä kerta toisensa jälkeen lukiakseen taas jonkin kohdan. Itse en ole kumpaakaan. Arvio: 3/5

Kolme ranskalaista klassikkoa

Pyrkimys klassikoiden lukemiseen jatkuu. Kirjastossa sopivasti näytteille oli asetettu Kariston painama kirja, jossa samojen kansien väliin on suomennettu kolme ranskalaisen kirjallisuuden klassikkoa. Täysin mielijohteesta nappasin tuon kirjan mukaani.

Charles Baudelaire: Pariisin ikävä

Koska kyseessä oli niin sanottu heräte-lainaus, ei minulla ollut mitään ennakko-odotuksia tai tietoja yhdestäkään näistä kolmesta kirjasta. Baudelairesta ja Marcel Proustista olin toki kuullut ennenkin. Baudelairen ”Pariisin ikävä” pääsi siis iskemään täysin kuolleesta kulmasta. Se ei ole romaani tai novellikokoelma, vaan ”proosarunoutta”. Tällaiselle kirjalliselle maallikolle proosarunous näyttäytyy hyvin lyhyinä teksteinä ja kertomuksina, joissa ei ole runomittaa tai selkeästi runoudeksi tunnistettavaa kieltä. Osa 50 tekstistä on vain muutamien rivien mittaisia, pisimmät parin hassun sivun. En osannut odottaa tällaista, joten tekstien muoto yllätti minut, enkä osannut niitä todennäköisesti lukea siten, miten proosarunoutta tulisi lukea. Kyseisen tekstilajin syvin olemus jäi näin ollen ensipuraisulla minulle hyvin vieraaksi. Koska kyseessä on länsimaisen kirjallisuuden kehutuimpia kirjailijoita, oli mukana totta kai todellisiä virke-helmiä. Yleisin ajatus yksittäisen tekstin lukemisen jälkeen oli kuitenkin hämmennys.

Kolmeranskalaistaklassikkoa.jpg

Anatole France: Paita

Ennalta tuntemattoman Anatole Francen pienoisromaani Paita oli mielestäni teoksen miellyttävin lukukokemus. ”Paita” on sellainen paolocoelho-tyyppinen aikuisten satu. Juonta ei voi kovin palojoa avata pilaamatta lukukokemusta, mutta kertomuksen teema on onnellisuus. Hauskasti kerrottu tarina, jonka teemat ja ajatukset kantavat kevyesti vielä toista sataa vuotta kirjoitushetkensä jälkeen.

Marcel Proust: Päivällisvieras ja muita kertomuksia

Proustin teksti on hyvä esimerkki siitä, minkälaisen stereotypian olen itselleni ehtinyt klassikkokirjailijoista muodostaa. Yläluokkainen, usein elitistinen näkökulma elämään. Pitkät, vaikeat virkkeet, jotka sisältävät paljon hahmojen päänsisäistä myllerrystä. ”Päivällisvieras” on juuri tällainen. Liikutaan aateliston piireissä, hienoilla päivälliskutsuilla. Nainen tapaa miehen, esittää vaikeasti saatavaa, mies lähteekin merille ennen kuin ehtii liehitellä naista enempää. Siinä käytännössä tapahtumat, loppu kelaillaan naisen hajatelmia ja tunteita ees-taas.

 

En ollut vielä valmis siihen, että voisin lukea nämä ja saada itselleni nautinnollisen lukukokemuksen. Pitää saada kilometrejä, vuosia, kokemusta ja kirjoja alle, ja sen jälkeen voi palata yrittämään ymmärtää. Ei tämä toki hukkaan mennyt, olenhan nyt merkittävästi parempi ihminen luettuani nämä hienonkuuloisten kirjailijoiden kirjat.

Stephen King: Kirjoittamisesta

Mitä odottaa kirjoitusoppaalta? Siinä on hyvä kysymys, sillä kirjoitusopas lienee tekstilajina oikea pettymyksien ehtymätön kaivo. Konkreettisia vinkkejä ei ole koskaan tarpeeksi, oppaan ehdottamat työskentelytavat eivät sovi juuri sinulle, ja ”mistä kirjoittaisin” -kysymykseen ei koskaan tarjota tyydyttävää vastausta. Näihin lähtökohtiin peilattuna Stephen King onnistuu omassa viritelmässään varsin hyvin.

Kirjoittamisesta ei sinällään ole varsinainen kirjoitusopas. Ei ainakaan kokonaan. Kirjan koko nimi on ”Kirjoittamisesta – muistelmia leipätyöstä”. Se onkin hybridi muistelmia, self-helppiä ja kirjoitusopasta. Jako näiden kolmen kesken on myös melko tasainen. Varsinaista kirjoitusopasta kansien välissä on siis vain kolmasosa sivuista.

Kirjoittamisesta.jpg

Muistelma-osio ei itselleni toiminut kahdesta syystä. Ensimmäinen on se, että suuri osa kerrotuista asioista käy ilmi myös Musta torni -sarjan vuolaista esipuheista, jotka tunnollisena lukijana olen viimeistä tavua myöten lukenut. Toinen syy on se, että King pyrkii kerronnassaan niin kepeään sävyyn, että se tuo mieleen Reijo Mäen. Mulle tällainen jatkuvaa hymyä ylläpitämään pyrkivä kerronta ei toimi, mieleni keveys ei millään riitä siihen. Olen enemmän alavireisestä kerronnasta kumpuavien mustan huumorin kukkien miehiä. Itse sanoma Kingin muistelmissa on kohdallaan. Kirjailijaksi voi ponnistaa kuka tahansa mistä tahansa, kunhan tietyt edellytykset täyttyvät. Äidinmaidosta ei tätäkään lahjaa saa, kuten ei myöskään jumalallisena lahjana. Sivuhuomiona todettakoon, ettei King ole ensimmäinen kirjailija jonka lapsuudesta löytyy jakso, jolloin terveysongelmat ovat vieneet vuoteenomaksi, ja ainoa mahdollinen tekeminen on ollut lukemista.

Kirjoitusopas-osio jatkaa samalla teemalla, joka muistelmissa aloitettiin. Kirjoittaa voi kuka vain, harvempi voi kirjoittaa hyvin ja vain muutama erinomaisesti. Konkreettisia vinkkejä King tarjoaa työkalupakki vertauksella. Perustyökalut, kuten kielioppi ja sanavarasto, pitää olla kunnossa. Sen päälle tulee sitten erikoistyökalut, joita pitää osata käyttää oikeissa kohdissa. Kielioppivihjeitä King paaluttaa melko suorasukaiseen tapaan. Itse luin näitä pienellä varauksella, sillä en osaa arvioida kuinka samat tyylirikot pätevät englannin ja suomen kielissä. Tarinoita King kuvailee fossiileiksi, joka kirjailijan on kaivettava ja harjattava pikkuhiljaa esiin. Juonivetoisuuteen kauhukirjailija ei juurikaan usko, vaan kirjoittaa enemmän yhdestä mielenkiintoisesta tilanteesta lähtien.

Parasta antia kirjoittajalle on Kingin toisaalta luoma usko ja toisaalta tiputtamat realiteetit. Kun osaat kirjoittaa sujuvasti kappaleita – teemalauseen ja muutaman sitä tukevan lauseen – voit näitä toimivia kappaleita päällekkäin pinoamalla kirjoittaa ihan mitä vaan, vaikka romaanin. Realiteetteihin taas kuuluu se, että ellet lue ja kirjoita tarpeeksi, on turha haaveilla kirjoittavansa mitään a) hyvää tai b) omaperäistä.

Viimeinen kirjan osio käsittelee kustantajien kanssa toimimista, ja käsittelee Kingin vakavaa onnettomuutta, jossa hän jäi auton alle. Nämäkin tapahtumat ovat ”Mustasta tornista” tuttuja. Kustannustoimittaja-vinkkien taas epäilen olevan auttamatta vanhentuneita – kirja on kirjoitettu vuonna 1999. Vai miltä kuulostaa se, että parhaiten kustannusmaailmassa pärjää ostamalla lehdyskän, jossa esitellään eri kustantajia?’

Puutteistaan huolimatta suosittelen tätä kaikille kirjoittamista harrastaville ja/tai siitä haaveileville. Kyseessä on enemmän ”tsemppi-kirja” kuin askel-askeleelta opas, mutta kirjoittamisessakin kyse saattaa monesti olla sen ensimmäisen uskon loikan ottamisesta.

Arvio: 4/5

Kari Hotakainen: Tuntematon Kimi Räikkönen

Olen suuri Kari Hotakaisen ystävä. Hotakaisen lause, sellaisena kuin se esimerkiksi Juoksuhaudantiessä tai Ihmisen osassa parhaimmillaan kulkiessaan on, on suorastaan lumoavaa luettavaa. Myös Pitääkö olla huolissaan tv-ohjelmasta tuttu lakoninen, kuiva huumori uppoaa allekirjoittaneessa vastaanottavaiseen maaperään. Lisäksi olen luonnollisesti urheilukirjallisuuden asiaa esillä pitänyt, joten Hotakaisen askel urheilukirjallisuuden puolelle oli juuri sitä, mitä tietyllä tavalla tämä ”skene” teoriassa kaipaisi. Urheilijaelämäkerroissa uudistamisen tarve on olemassa, ja uudistaja todennäköisesti voisi olla kirjalliset kannuksensa muualta hankkinut, perinteisen urheilutoimittaja-haamukirjoittajan sijaan.

Saadaanko näille varsin korkeiksi kasvaneille odotuksille sitten katetta? Saadaan ja ei saada. Hotakaismaisia lauseita, kuten kirjan markkinoinnissa käytetty ”Kimi haluaisi ajaa formuloita nimettömänä. Mutta ei usean miljoonan autoa voi ajaa nimettömänä. Nimettömänä voi ajaa päältäajettavaa ruohonleikkuria”, löytyy toki tekstistä, mutta niitä saisi olla runsaammin. Tavallaan kerronta on myös kulkenut ”Kimi Räikkönen” -brändimankelin läpi. On siellä jotain uutta, mutta perimmäinen käsitys Kimistä ”coolina, koska sitä ei kiinnosta” säilyy julkisuudesta opitun kaltaisena.

Suurin ongelma kirjassa suhteessa (tämän) lukijan odotuksiin on se, kuinka vähän se loppujen lopuksi tekee genressään mitään uutta. Päinvastoin, Hotakaisen Kimi-elämäkerta kärsii juuri niistä samoista ongelmista, kuin elämäkerrat tuntuvat usein kärsivän. Tällaisia ovat mm. lähes täysi kritiikittömyys kohdeettaan kohtaan, sekä vaikeiden kysymysten välttely. Esimerkiksi formula ykkösten järjellisyydestä ei puhuta, joka oli Hotakaisen mukaan tietoinen valinta. Valitettavasti tämä tietoinen valinta vie terää pois ulkopuolisen havainnoijan kyvystä tehdä oivaltavia, ennen kuulemattomia kiteytyksiä toiminnasta. Lisäksi kirjasta tuntuu loppuvan sisältö, ainakin luku jossa Räikkösen äidille annetaan sykemittari tuntuu ”mitä tähän väliin keksisi” -osaston ratkaisulta.

Kyseessä ei missään nimessä ole huono urheilijaelämäkerta. Päinvastoin, vähintään ylempää keskikastia, Suomen mittakaavalla jopa kärkikuhinoissa. Samaan aikaan se on näillä reunaehdoilla (Hotakainen kirjoittajana, Kimi kohteena) melkein niin huono kirja, kuin sen on mahdollista olla.

Arvio: 3/5

Nathan Hill: Nix

On olemassa erityinen kirjallisuuden tyylilaji, nimeltään ”suuri amerikkalainen romaani”. Suuri amerikkalainen romaani on jenkkikirjailijan kirjoittama, ja tavoittaa aina jollain erityisen tarkalla tavalla kynäilijän valitseman ajankohdan tähtien ja raitojen maassa. Suuria amerikkalaisia romaaneja ovat minulle ja sitä kautta tämän blogin lukijoille tutuista kirjailijoista aiemmin kirjoittaneet mm. Donna Tartt, Jonathan Franzen ja John Irving. Viime vuosien suureksi amerikkalaiseksi romaaniksi on yleisesti nostettu Nathan Hillin esikoisteos Nix. 

”Nix” kertoo Samuel Andresen-Anderson -nimisestä kirjallisuuden opettajasta ja entisestä lupaavasta nuoresta kirjailijasta, sekä hänen äidistään Fayesta. Kirja alkaa siitä, kun Faye päätyy julkisuuteen kohtaamisestaan oikeistopopulistisen poliitikon kanssa. Julkisuuden kautta Samuelille paljastuu äidistään täysin uusia puolia, joita hän lähtee monen eri asian motivoimana selvittämään.

Nix

Äidin nuoruus ajoittuu 60-luvulle, joka on Vietnamin sodan vastustuksineen ja hippiliikkeineen vastustamaton ajankohta suurelle amerikkalaiselle romaanille kuvattavaksi. Hill välttää tässä kuitenkin kliseet ja onnistuu erottautumaan siitä lukuisasta joukosta, joka ajankuvaa 60-luvulta on aiemmin maalannut.

Parhaimmillaan ”Nix” on kuitenkin ehkä nykyaikaan sijoittuvissa kohtauksissaan, jossa se juoksuttaa tarinan sivuille lukuisia henkilöhahmoja, jotka kävelevät vakavastiotettavuuden nuoralla ylivetämisen rotkon yllä. Varsinkin Samuelin oppilas Laura Potsdam sekä videopeli-kuningas Pwnage liikkuvat hyvin lähellä läskiksi menemisen rajaa. Onneksi kuitenkin oikealla puolella. Hill onnistuu myös kuuluisan ”totuuden jälkeisen ajan” median kuvaamisessa kohtalaisen hyvin.

Vaikka ”Nixin” suosio lienee vahvasti myös markkinointi- ja brändäystyöryhmän voitto – niin voimakkaasti se työnnettiin seuraavalle suurelle amerikkalaiselle romaanille varattuun lokeroon – ei kirja pettänyt ainakaan minun odotuksiani. Verrattuna esimerkiksi Franzeniin tekstissä on sekä enemmän huumoria että viiltävämpiä yhteiskunnallisia huomioita. Hahmot taas ovat tujauksen samaistuttavampia kuin Tarttin modernit olymposlaiset jumalat, vaikka Tikli papereissani viiden tähden kirja onkin.

Ei tätä ehkä tarvitsisi lukea ja arvioida sen kehyksen läpi, joka meille markkinoinnissa syötettiin. Nix seisoo omilla ansioillaan, ja kuten kaikki muutkin romaanit se on lopulta tarina ihmisistä. Nixissä näkökulma on menneisyyden haamut ja pelko siitä, että aiheuttaa pahaa vaikka tarkoittaisi hyvää. Tarinana ihmisistä se on erittäin hyvä.

Arvio: 4/5

 

Vladimir Nabokov: Lolita

Lukupiirini on jo hetken yrittänyt täydentää kohtalaisen ammottavaa aukkoa klassikko-kirjallisuuden osalta. Nyt lukuvuorossa oli venäläiset klassikot, ja luettavaksi valikoitui Vladimir Nabokovin pahamaineinen Lolita, koska se sattui löytymään yhdeltä lukupiiriläiseltä valmiiksi hyllystä.

Lienee turha kierrellä ja kaarrella: tämä kirja oli vaikea luettava, ja siitä on vaikea kirjoittaa blogi-postaus. ”Lolita” taitaa olla kulttuurihistoriallinen kirosana, mutta siitä ensi kertaa kuulevalle hyvin tiivistetysti syy sen aiheuttamaan ahdistukseen on yksinkertainen. Kirja on pseudonyymillä ”Humbert Humbert” kirjoittavan miehen tunnustus vankilasta. Miehen rikos on 12-vuotiaan tytön jatkuva seksuaalinen hyväksikäyttö, näin nykytermein ilmaistuna.

En tosiaankaan ole oikea ihminen arvioimaan sitä, missä kulkevat taiteen rajat. Mitä saa kuvata taiteen keinoin, ja mitkä ovat ne keinot, jotka ovat sallittavia kun taiteilija yrittää herättää tässä tapauksessa lukijan tunteita. Tästä huolimatta sanon melko suoran mielipiteeni, joka on se, että tässä tapauksessa raja on ylitetty. En ole sanomassa, etteikö tätä kirjaa saisi esimerkiksi myydä tai lukea, mutta en tiedä pystynkö näkemään oikeutusta sen kirjoittamiselle. En toisaalta keksi juurikaan syitä myöskään sen lukemiselle, tekstin kirjallisista – ei lainkaan vähäisistä – ansioista huolimatta. Ainoa keksimäni syy on halu kokea kirjallisuuden avulla tunneskaalan ääripäät. Päätän laajemman taiteen merkitystä koskevan pohdinnan tähän, sillä totuuden nimissä mulla ei ole oikeastaan edes kiinnostusta pohtia tämänkaltaisen taiteen merkitystä ja oikeutusta sen syvemmin. Kissantappovideot, teatteriesitykset jossa heitetään paskaa yleisön päälle ja kirjat lasten raiskaamisesta eivät yksinkertaisesti ole minua varten. Voin elää hyvin ilman tätä taiteen ulottuvuutta.

Lolita

Raja ylitetään mielestäni erityisesti kahdessa kohdassa. Ensimmäinen on termin ”nymfetti” lanseeraminen. Tällä termillä siirretään vastuu ja syy lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä lapsen harteille. Vaikka kirjassa jonkin verran historiallista ja antropologista kontekstia aiheelle annetaankin, ”nymfetti”-termi on jopa vaarallinen käsite. Toinen kohta on katkelma, jossa Humbert pohtii lapsen saamista Lolitan kanssa. Ajatus ”jatkojalostuu” siihen, kuinka Lolita2 ja Lolita3 tulisivat samaan ”käyttötarkoitukseen” vanhentuneen ja näin pilalle menneen äitinsä kanssa. Joo, herättää tunteita, mutta ylittää jonkin henkisen sairauden rajan kyllä omilla mittareillani.

Poden huonoa omaatuntoa tämän tekstin kirjoittamisesta, sillä kuten edellä todettua, en ole oikeasti jaksanut pohtia kirjan oikeutusta. Olen vain vetänyt kuvainnollisen kukkahatun päähäni ja tehnyt kirjasta ensimmäisen mahdollisen, sen ilmiselvimmän tulkinnan. Nabokov ei nimittäin syyttä ole klassikoiden joukossa. Lauseiden joukossa on todellisia helmiä, kuten ”hellyyden sumu kietoi kaipauksen vuoria”. Olen tietoinen myös siitä, että kyseessä on teos joka on antanut valtavan paljon sen jälkeen ilmestyneille aihetta kuvaavilla taideteoksille, olivat ne sitten kirjoja, elokuvia tai muun taiteen muotoja. Oli myös mukava vihdoin keksiä, mistä Petteri Sihvonen on ottanut Lindgren & Sihvonen -radio-ohjelmassa kuultua omintakeista kieltään (arvon juryn naiset ja herrat. korkeimmin ylävivahtein yms.).

Olen pahoillani, että tulkintani kirjasta on niin ohut. Lukeminen aiheutti minulle kuitenkin ajoittain fyysistä ahdistusta, joten haluan tavallaan vain päästä eroon koko kirjasta sen sijaan että jäisin vellomaan siinä.

Jantso Jokelin: Matkaopas ei minnekään

Turkulaisen Jantso Jokelinin essee-kokoelma Matkaopas ei minnekään on ilmestyessään vuonna 2012 ollut aikaansa edellä. Se on nimittäin täydellinen opas matkailua janoavalle sielulle aikana, jolloin matkailu sellaisena mannertenvälisenä suihkimisena, jona me sen nykyään tunnemme, ei oikein voi jatkua sellaisenaan. Olen kirjoittanut useasti, sekä omissa Facebook-matkapäiväkirjoissani että tässä blogissa mm. Mika Waltarin yhteydessä, siitä mikä on oma käsitykseni matkailusta nykymuodossaan. Mitä enemmän sitä mietin, sen vähemmän tuntuu olevan järkeä siinä, että näkee matkustuksen vaivan ja ottaa kantaakseen sen ympäristövaikutusten moraaliset ja eettiset taakat vain kiertääkseen ”pakolliset” nähtävyydet ja ottaakseen kuvan niiden edessä, tai kuvitellakseen ymmärtävänsä vierasta kulttuuria ja tapaa elää vietettyään maassa viikon tai kaksi turisteille valkopestyissä lokaatioissa. Tästä lähtökohdasta johtuen Jokelinin esseet pääsevät minussa iskemään hyvinkin vastaanottavaiseen maaperään.

MatkaopasEiMinnekään

Jokelin kirjoittaa siitä, kuinka nähtävää kyllä löytää vaikka kuinka läheltä, kunhan kulkee silmät auki myös kotimaassa ja -seuduilla. Vaikka minusta ei ikinä olisi osallistumaan esimerkiksi talonvaltaukseen, saati sitten hiiviskelemään hylätyissä rakennuksissa, on Jokelinin kehittämä termi ”ei-paikka” jo erittäin oivaltava. Paikat muuttuvat ei-paikoiksi, kun ne menettävät merkityksensä ja käyttötarkoituksensa. Esimerkiksi hylätty tehdasrakennus voi olla ei-paikka.

Kieltämättä vastaavaa oivaltavuutta on ajoittain käytettävä, jotta lähiseutumatkailusta saa maksimit irti. Onneksi sitä löytyy Jokelinilta, joka avaa samalla myös lukijoidensa silmiä. Helmiä esseiden ja esseiden esittelemien ideoiden joukossa ovat esimerkiksi opiskelijoiden murjukämppien ja niiden sijaintialueiden vaikutus sille, miten ihminen näkee kotikaupunkiaan, matka Utsjoen Kevolle tutkimuskeskukseen, sekä vaellus Turusta Aurajoen syntymälähteille.

Jokelinin teksti on oivaltavaa, hyvin argumentoivaa ja samalla kevyen viihdyttävää. Esseitä lukee todella mielellään, vaikka niiden sisältö voi jälkipunnituksessa paljastua melko kevyeksi. Mutta hei, matka on tärkein! Ja lisäksi kirjan viesti, vaikka huumoriin onkin verhottuna, on erittäin tärkeä. Jokelinmaista ajattelua tarvitaan, sillä me emme voi jatkaa nykyiseen tahtiin lentämistä mikäli haluamme vähentää hiilidioksidipäästöjä, ja jotkut meistä eivät myöskään ole luonteeltaan kykeneviä lopettamaan matkailua, tutkiskelua ja kokemuksien keräämistä. Ratkaisu on tässä kirjassa, antakaa Jantso Jokelinin raottaa silmiänne.

Arvio: 5/5

Michael Ende: Momo

Michael Enden vuonna 1973 ilmestynyt lastenkirja Momo on noussut viime aikoina puheisiin. Syynä on sen aihepiiri, jossa ihmiskuntaa lähestyvän katastrofin pystyvät todella näkemään vain lapset. Lapset päättävät pysäyttää katastrofin herättämällä aikuiset – mielenosoituksella tietenkin. Leikkaus suoraan ilmastolakkoihin on helppo tehdä.

”Momossa” ei kyse ole kuitenkaan ilmastokatastrofista. Eletään kirjan kirjoittamisajankohtana nykyaikaisessa kaupungissa, jonka reunamille, hylättyyn amfiteatteriin muuttaa orpo ja koditon 12-vuotias Momo-niminen tyttö. Momosta tulee kaupunkilaisten yhteinen projekti, kun he yhteisönä päättävät huolehtia tytöstä, jottei tätä laiteta pahamaineiseen lastenkotiin, josta tyttö on jo aiemmin karannut. Auttaessaan Momoa ihmiset saavat myös jotain itselleen, sillä Momolla on taitavana kuuntelijana ihmisiin rauhoittava vaikutus. Myös kaupungin lapset ihastuvat Momoon, jonka läsnäollessa leikit sujuvat aina hyvässä yhteisymmärryksessä.

MomoWaltari

Kaupunkiin iskee kuitenkin jo mainittu katastrofi, kun kulmilla alkaa pyöriä muodollisesti pukeutuneita, sikareita polttavia ”harmaita herrasmiehiä”. Harmaiden herrasmiesten tavoite on selkeä, ihmisten pitää säästää aikaa. Kun harmaat herrat ideologioineen pääsevät voitolle kaupungissa, ei ajansäästämisestä seuraakaan mitään hyvää aikuisille tai lapsille.

Saksalaiskirjailija, joka Wikipedian mukaan on parhaiten tunnettu aikuisille suunnatusta fantasiakirjastaan ”Päättymätön tarina”, on osoittanut hämmentävää tulevaisuudessa elämisen kykyä vuonna 1973. Kirjan teemoista moni on polttavan ajankohtainen edelleen, ja tietysti koko tarina voitaisiin lukea osuvana allegoriana ilmastonmuutokselle, kun ihmiset jatkavat enempää ajattelematta jonkun heihin istuttaman ajatuksen toteuttamista täysin sokeina ensisijaisille tavoitteille. Kirjassa on muutenkin todella taitavia vertauskuvia ja mielikuvituksellisia tapoja osoittaa ihmisten järjettömyyksiä saarnaamatta tai alleviivaamatta. Kritiikkinykyajan leluteollisuudelle on esimerkiksi yksi häränsilmään lentävä nuoli.

”Momoa” voisi kernaasti nostaa esiin useamminkin, ja voisin itse esimerkiksi kuvitella hyvin lukevani kirjaa ääneen omalle luokalleni, ja teettämällä luvuista jonkinlaista pohdintatehtävää. Pisteitä täydestä pudottaa alkupuolen paolocoelhomaisuus, mutta loppua kohti kerronta ja viesti muuttuu onneksi napakammaksi.

Arvio: 4/5