JP Koskinen: Tulisiipi

Joskus kirjojen saama ylistys ja nosto esim. Finlandia-palkinnon suosikeiksi aiheuttaa jonkinlaisen luotaantyöntävän reaktion. JP Koskisen Tulisiipeen liittyi itselläni tällainen, varsinkin kun yhdistin kirjan kansikuvan ja jossain lukemani synopsiksen perusteella nopeasti sotaromaani-kategoriaan. Itselleni jotkut Iltasanomien Talvisota-liitteet ja lukemattomat kirjat sodista tuovat tunkkaisen mielleyhtymän, joka ei vedä puoleensa. Toisinaan palkitut ja ylistetyt kirjat ovat kuitenkin palkittuja ja ylistettyjä ihan syystä. Toisinaan niissä on mielettömän kiinnostava ja monipolvinen juoni, yhdistettynä jonkin ilmiön tarkkarajaiseen kuvaamiseen ja kauniiseen kieleen. Tällainen juuri on ”Tulisiipi”. Sotaromaani se sen sijaan ei ole.

”Tulisiipi” kertoo amerikansuomalaisen Kuuran/Frostin perheestä, päähenkilönä poika Kaarle Kuura tai Charles Frost. Elämä Suolasaarella Amerikassa on periaatteessa leppoisaa, mutta lama painaa päälle. Kun samaan aikaan Suolasaarella pidetään puheita Karjalaan perustettavasta työläisten paratiisista, päättävät Kuurat lähteä Petroskoihin. Kaarlea kiinnostaa kaiken tämän keskellä vain lentäminen. Amerikassa hän ehtii tavata Atlantin yli lentäneen Charles Lindberghin, ja lentoharrastus jatkuu myös idempänä. Työläisten paratiisin rakentamisessa kohdataan rakennusteknisiä ongelmia, ja 1900-luvun edetessä myös maailmanpolitiikka heittelee kapuloita rattaisiin. Käänteitä Kaarlen elämässä riittää, osa on melko eeppisiä mutta tarina kantaa, vain lentäminen pysyy pojan mielessä maanisuuteen saakka.

Juuri Kaarlen mielenlaadun kuvaamisessa Koskinen onnistuu leipä ja voi -osaston (juoni, kerronta, kieli) lisäksi. Mielestäni Kaarlessa on tavoitettu sitä samaa mielenmaisemaa, jota monilla huippu-urheilijoilla on. Kutsuuko sitä sitten päättäväisyydeksi, sinnikkyydeksi, tavoitteellisuudeksi vai tylsämielisyydeksi, on kutsujasta kiinni. Myös Kaarlen kehitys hahmona lapsuudesta aikuisuuteen on onnistunut, samoin kuin muiden hahmojen. Henkilöt ovat kauttaaltaan onnistuneita, on monia joista lukija pitää kovastikin heidän heikkouksistaan huolimatta. Myös ihmissuhteiden kuvaamisessa on tuoreutta.

Kaiken tämän positiivisuuden päätteeksi Koskinen onnistuu vielä päättämään kirjansa siihen erinomaisesti sopivalla ja kauniilla tavalla. On siis erinomainen teos, puoli tähteä rokotan muutamissa kohdissa ”aikuisten satu” -tyyppisistä juonenkäänteistä.

Arvio: 4,5/5

Hugh Howey: Siilo (Siilon saaga #1)

Hugh Howeyn Siilo-saagalla on mielenkiintoinen taustatarina. Howey julkaisi teostaan itse jatkokertomuksina, ja kun se lopulta ilmestyi painettuna kirjana, se meni käytännössä suoraan Amazonin myydyimpien listan kärkeen. Elokuvaoikeudet on myyty ja eeppisistä tv-sarjoista puhutaan.

Sarjan ensimmäisen osan, nimeltään ”Siilo”, perusteella hypeä voi yhtä hyvin ymmärtää tai kyseenalaistaa. Taustalla olevan viraali-ilmiön lisäksi kyse on ainakin aihepiiristä, ”Siilo” on sitä kuuluisaa ”clifiä”, eli ilmastonmuutoksenjälkeiseen tulevaisuuteen sijoittuvaa kirjallisuutta. Ilmasto on muuttunut siinä määrin ikävästi, että siitä on tullut ihmiselle tappava ympäristö. Jäljelle jäänyt ihmiskunta on pelastautunut maan alle, jossa se asuu viljasiilon muotoisessa rakennuksessa. Vain rakennuksen kärki on hieman maan pinnan yläpuolelle, ja sieltä on ainoa näkymä siilon ulkopuolelle. Koska yhteiskunta asuu suljetussa tilassa ja myös koska se koostuu ihmisistä, tarvitaan tiukat säännöt ja tavat toimia. Ehkä teoksen parasta antia onkin, miten lukijalle avautuu pikkuhiljaa yhä isompi kuva siitä, miten elämä siilossa on suunniteltu viimeistä piirtoa myöten.

Mikään uskomattoman mukaansa-tempaava lukukokemus ”Siilo” ei kuitenkaan ole. Ehkä alkuperäisen jatkokertomus-formaattinsa takia varsinkin kirjan alku tuntuu hieman kokoelmalta irrallisia tarinoita. Kertomus kerää kierroksia muutamaan otteeseen vain aloittaakseen jännityksen kasaamisen uudestaan käytännössä nollista. Viimeisen päälle some-ajan kirjaksi tapahtumien etenemisen tahti on myös melko verkkainen. Äänikirja-versiossa lopun tapahtumien eteneminen jäi myös hieman epäselväksi, tosin vika on todennäköisemmin kuulijassa.

Helppo tästä on kuvitella komeaa kuvastoa esittelevää ison rahan tv-sarjaa tai elokuvaa, ja juuri psykologisten ja jossain määrin yhteiskuntakriittisten huomioidensa takia se nousee sellaista perus-jännäriä kovemmaksi kirjaksi. Kerronta polkee vähän tyhjää ja kielessä ei mitään erityistä ole, mutta kyllä kakkososa on itselläni jo parhaimmillaan työn alla.

Arvio: 3/5

Ari Virtanen: Oi Suomi on! Huuhkajien jalkapallon EM-kisoihin

Suomen selviytymisestä nyt jo vuodella eteenpäin siirrettyihin jalkapallon EM-kisoihin 2020, on ehtinyt ilmestyä jo kaksi kirjaa. Kun tapahtuneesta on tässä vaiheessa aikaa alle puoli vuotta, herää pelko siitä, että tässä yritetään rahastaa nopeasti syntyneellä ilmiöllä. Tämä on varsinkin urheilukirjoissa yleinen ongelma, kun esimerkiksi nopeasti tähdeksi nousseista 19-vuotiaista ilmestyy samantien useampia elämäkertoja.

Ari Virtasen Oi Suomi on! -teoksen kohdalla voi ainakin heittää nämä pelot sivuun hyvin mielin. HS:n urheilutoimituksessa jalkapallosta pääasiallisesti jo reilut viisi vuotta kirjoittanut Virtanen on nähnyt Huuhkajien kehityksen niin läheltä, kuin se joukkueen sisäpiiriin kuulumatta ylipäätään on mahdollista. Lisäksi Virtanen loistaa toimittajanakin juuri jalka- ja taustatyönsä ansiosta. Kirjaakin oli ehditty suunnitella jo hyvän aikaa ennen kuin kisapaikka varsinaisesti varmistui.

OiSuomion

Ei siis ole Virtasen kirjoituksia pidemmältä ajalta lukeneelle yllätys, että kirja loistaa ennen kaikkea perusteellisuudellaan. Virtanen on ollut mukana maajoukkueen reissuilla jo Mixu Paatelaisen valmennuskaudella, ja nähnyt Markku Kanervan ajan ensimmäisen leirin paikanpäältä. Virtanen on myös toimittaja, joka breikkasi uutisen jolla Huuhkajat nousi maailmanlaajuiseen tietoisuuteen ennen kisoihin selviytymistä: Riku Riskin kieltäytymisen Qatarin harjoitusleiristä. Myös tämä episodi käydään kirjassa läpi. Tässä ja muutamassa muussa kohdassa kirjan tekstissä on paljon samaa kuin Virtasen jo julkaisemissa artikkeleissa, mutta eipä tätä limittäisyyttä voi mitenkään välttääkään. Muutenkin joukkuetta käydään läpi paljon muutenkin ja muusta näkökulmasta, kuin tuloksia kentällä tuijottaen.

Kirja on suunnattu laajalle yleisölle, mitään vaikeaa lajipuhetta siinä ei ole, ja aakkos-osaston asiatkin on selitetty auki. Samalla kirja antaa kuitenkin myös niille kuuluisille lajiniiloille jotain. Vaikka itsekin hyvin tiiviisti Huuhkajia seuraan, ja olen ainakin kaikista 2010-luvun karsinnoista nähnyt myös pelejä paikanpäältä, niin kirjassa tuli esiin osto- ja lukupäätöksen oikeuttava määrä asioita, jotka jos nyt eivät täysin uusia olleet niin ainakin kadonneet muistista kokonaan. Ja koska saavutuksesta nyt on aikaa se alle puoli vuotta, ja varsinaista palkintoa eli arvokisoja ei olla vielä päästy nauttimaan, niin kyllä lajiniilon liikutusmittari värähtää voimakkaasti kun tuo marraskuinen ilta ja sitä seurannut juhlinta kerrataan kirjassa.

Ainoan kritiikin jyväsen annan kuitenkin juuri lajiniilo-positiosta. Kirja lupaa kertovansa siitä pelitavasta, jolla Suomi selvisi kisoihin. Pelitapa-osiot jäävät kuitenkin ehkä kirjoittajan valinnasta kovin suppeiksi. Sinänsä tässä ei ole ongelmaa, mutta kovin paljon lisää olisi antanut esimerkiksi muutama tarkempi esimerkki siitä, mitä Kanerva tarkoitti ”tilannepelaamisella”, kuinka jokaisesta ottelusta pohdittiin etukäteen tärkeät tilanteet ja niiden ratkaisut. Näitä avaamalla esimerkiksi ottelukohtaisilla esimerkeillä olisi annettu suurimmillekin futisfaneille jotain spesiaalia, kurkistus esiripun taakse Suomen jalkapallohistorian suurimmista voitoista. Toki tätä jonkin verran saadaan ryhmityspohdinnoissa, jossa pelaajat asettuvat ja asettuivat jo karsintojen aikana yllättävän vahvasti 4-4-2 -muodostelman puolelle. Ongelmallisempaa sen sijaan on, kun pelitavan erityislaatuisuutta yritetään avata ”jokamiehelle” ymmärrettävällä tavalla. Jalkapallo on niin kilpailut laji ja taktinen evoluutio niin nopeaa, että mikäli pelitavasta saa jotain konkreettista kilpailuetua, sen täytyy melkein olla nyannsi-tasolta sen eron. Näin yksinkertaistamalla asiaa liikaa menettää myös sen selitysarvon ja totuuden. Näin käy muutaman hassun kerran, esimerkiksi kun sanotaan että Suomen kenttämiehitys on tiivis koska Suomen laitapelaajat prässäävät vastustajan laitapelaajia. Näin tekee jalkapallossa 99 joukkuetta sadasta, jos ne pelaavat 4-4-2 -muodostelmalla. Näin teki varmasti myös Hans Backen joukkue, ja Antti Muurisen joukkue.

Rahastusta kirja ei varmasti ole, eikä sitä ole tehty hutaisten jotta se saataisiin oikeaan aikaan markkinoille. Se onnistuu antamaan paljon sekä Huuhkajista menestyksen myötä kiinnostuneille, että vannoutuneimmille faneille. Moni varmaan muistaa kisoihin selviytymisen käänteet ikuisesti, mutta jos haluaa kirjahyllyynsä raamatun, josta koko tarina löytyy, on ”Oi Suomi on!” ehdottomasti rahan arvoinen hankinta.

Arvio: 4/5

Jan Stocklassa: Stieg Larssonin tutkimukset – kuka murhasi Olof Palmen?

Tällaiselle true crime -fanille voidaan lukea aukoksi yleissivistyksessä se, ettei tiedä mitään maailman suurimmasta avoinna olevasta murhatutkinnasta. Olof Palmen murha tuo mieleen lähinnä Ruotsin poliisiin liittyvät vitsit. Uuden syyttäjän nimeämisen ja hänen mediassa esittämiensä lupauksien jälkeen vuonna 1986 tapahtunut murha on – jälleen kerran – ajankohtainen.

Toimittaja Jan Stocklassan oli tarkoitus tehdä kirja paikoista, joissa on tapahtunut joko kuuluisia murhia tai useampia murhia. Tehdessään taustatyötä hän törmäsi dekkarikirjailijana tunnetun Stieg Larssonin arkistoon, josta löytyi Larssonin tutkimuksia Palme-murhasta. Tämä sattuma ja muutamaan muuhun mielenkiintoiseen henkilöön ja johtolankaan törmääminen käänsi Stocklassan projektin suunnan.

StiegLarssoninTutkimukset

Lopputulos on yhdistelmä Stieg Larsson -elämäkertaa ja tutkivaa journalismia. Ensimmäisessä osassa kerrataan murhan tapahtuminen ja sen tutkinnan eteneminen, kuten se vuonna 1986 tapahtui. Kovin ruusuista kuvaa ei tutkinnasta luonnollisesti saa. Sen jälkeen paneudutaan Stieg Larssonin elämään, ja nähdään murha Larssonin, joka tuohon aikaan työskentelee sanomalehdessä, näkövinkkelistä. Larssonin omat tutkimukset murhaan käydään perustellisesti läpi tapahtumajärjestyksessä. Tämän jälkeen on vuorossa kirjoittajan itsensä suorittamat tutkimukset.

Vetävästä aiheesta huolimatta kirjassa on muutamia ongelmia. Rakenteessa on päällekkäisyyksiä, mm. kun Stocklassa alkaa käydä läpi henkilöitä ja johtolankoja jotka jo Larssonin tutkimuksissa tulivat esiin. Muutaman kerran kirjaa kuunnellessani mietin, miten kirjaa voi olla jäljellä vielä noin paljon, kun kaikki tapahtumat ja tutkintalinjat tuntuivat olleen jo käsitelty loppuun asti. Äänikirja ei välttämättä ole tässä paras vaihtoehto muutenkaan, sillä asioita tekisi mieli tarkistaa aikaisemmista luvuista. Lisäksi kirjassa on paljon yhdistyksiä ja ryhmiä, joiden kirjainlyhenteet toistuvat ja niiden perässä pysyminen ei äänirkija-formaatissa ole aina helppoa.

Lopulta keskikohdan suvannon jälkeen Stocklassa hankkii tutkimuksillaan uutta tietoa ja saa sekä tiedolla että toteuttamallaan tutkimustavalla myös kirjaansa aimo-annoksen jännitystä. Lopussa selkeyttä lisää vielä looginen yhteenveto, jossa Stocklassa esittää synteesin omista ja Larssonin tutkimuksista, ja niiden perusteella teorian Palmen murhan tekijöistä ja toteuttajista. Kuten kirjassa muutamaan otteeseen mainitaan, onhan Palme-murha ratkaisemattomana varsinkin varsinainen kaninkolo, josta löytyisi innokkaalle true crime -fanaatikolle tutkittavaa. Kiinnostava tapaus, ja kirja selviää lopulta kuivin jaloin kunnianhimoisesta rakenteestaan huolimatta.

Arvio: 3/5

Kim Leine: Punainen mies, musta mies

Punainen mies, musta mies on itsenäinen jatko-osa Ikuisuusvuonon profeetta:lle. Millään tavalla pakollista ei ensimmäisen osan lukeminen ole, en ainakaan itse muistanut vuoden tauon jälkeen yhtäkään viittausta ”Ikuisuusvuonon profeettoihin”. Toki tapahtumapaikka on sama, ja siihen solahtaa ensimmäisestä Grönlanti-kirjasta kovasti nauttineena kuin tuttuun videopelimaailmaan.

1700-luvun Grönlannissa ollaan taas, ja seurataan tanskalaisten pyrkimyksiä yhtäältä perustaa menestyvä kauppa-asema Grönlantiin ja toisaalta kääntää saaren alkuperäisväestö kristinuskoon. Jälkimmäiseen tavoitteeseen pyrkii pappi Hans Egede, joka lienee kirjan nimessä mainittu musta mies. Punainen mies taas on alkuperäisävestön henkien manaaja Aappaluttoq, jolla on kyky matkustaa eri paikkoihin ruumiistaan irrallisena. Värillisten miesten lisäksi kertojanvuoroja saavat monet muutkin henkilöt, kuten mm. siirtokunnan kuvernööri, lääkäri, uudet papit ja siirtokunnan väestöksi vankilasta vapautetut tanskalaiset.

Punainenmiesmustamies

Kuten ”Ikuisuuvuonon profeettojen” kanssa, myöskään tässä kirjan pääaiheiden luetteleminen ei tee minkäänlaista oikeutta yli 500-sivuiselle romaanille. Kristinuskon leviäminen Grönlannissa 1700-luvulla on varmaan harvan suosikki-genre, mutta kun tarinankertoja on taitava ja osaa sisällyttää kertomuksiinsa ihmisyyden olennaisia osia, ei pääasiallinen aihe ole romaanin tärkein rakennusaine.

Koska en ole Kim Leine, on vaikea kertoa miten näistä ainesosista saa aikaiseksi näin uskomattoman hyvän romaanin. Kai sillä on paljonkin tekemistä jo mainittujen ihmisyyden olennaisten osien kanssa. Henkilöillä on rakkaushuolensa, on kokemusta epäreiluudesta ja epätasa-arvosta, eettistä pohdintaa ja elämän tarkoituksen etsimistä. Historiallisesti kirja on todellinen herkkupala. Kiittelin viimeksi Leinea siitä, ettei hän sorru historiallisen romaanin perisyntiin eli ajankuvan maanisen tarkkaan tallettamiseen. Nyt ristiriitaisesti kiitän Leinea siitä, kuinka pieniä historiallisia yksityiskohtia tarinasta käy ilmi. Lukukokemukseen tämä ei vaikuta tylsyttävästi, päinvastoin, jotkin historialliset yksityiskohdat tuovat romaaniin ronskia huumoria, jota siinä muutenkin on kiitettävästi. Apuna Leinella on ollut päähenkilö Hans Egeden päiväkirjoja ja kirjeitä, jotka kirjassa esiintyvät sellaisinaan, vaikka teos fiktiota onkin. Näin korona-viruksen keskellä hurjaa on myös lukea kulkutautien leviämisestä ja sen-aikaisen lääketieteen keinoista.

Paras mahdollinen esimerkki siitä, kuinka aihetta ja sivumäärää ei pitäisi liikaa tuijottaa lukemista valikoidessaan. Lukeminen on elämys. Sitten vain Kuilu-teoksen pariin odotellessa Grönlanti-trilogian päätösosaa.

Arvio: 4,5/5

Hideo Yokoyama: 64

Hideo Yokoyama on kirjan kansilehden tekstin mukaan Japanissa suosittu kirjailija, jonka uusien kirjojen painokset myydään loppuun viikossa. 64 on ensimmäinen suomennettu teos. Tämä on sikäli ihmeellistä, että GoodReadsin mukaan 64 on neljäs kirja ”Prefektuuri D”-sarjassa. Ei sitä lukiessa oikeastaan huomaa, mitä nyt Japanin poliisilaitoksen jakautuminen prefektuureihin ja yleinen järjestelmäkaavio jää selittämättä. Lukemisen kannalta tällä ei ole suurta merkitystä.

”64” on lukukokemuksena sellainen, johon en ollut törmännyt ennen. Rakenne ei ole sellainen klassinen ”alku-käänne-ongelma-ratkaisu-loppu” -tyyppinen. Sen sijaan kirjasta ensimmäiset kolme neljäsosaa käytetään sellaisen jännityksellisen pohjavireen luomiseen. Tämä vire ei ole erityisen voimakas, mutta selkeästi erottuva ja omanlainen imunsa. Siinä päähenkilö työskentelee poliisin viestintäosastolla, ja juoni etenee ja jännitystä luodaan lähinnä poliisin sisäpolitiikan ja viestinnän ja median edustajien välille. Lukiessa pysähdyinkin muutaman kerran pohtimaan, olenko tosiaan lukenut 300 sivua Japanin poliisin sisäpoliittisesta vehkeilystä? Toki myös kirjalle nimen antava tapaus 64 esitellään pintapuolisesti. Kyseessä on 14 vuotta aiemmin tapahtunut lapsen kidnappaus, joka on edelleen ratkaisematta.

Lukukokemusta voi siis pitkälle kuvailla sanalla hämmentävä, mutta loppuun asti jaksaminen todellakin palkitsee. Hämmennystä lisää esimerkiksi se, että kirjan nimet ovat kovin samankaltaisia japanilaisesta kulttuurista ulkopuoliselle. On Mikami, Minako ja Mikumi, ja muita samaan tyylisiä nimiä. Korostan kuitenkin, ettei ollut oikea vaara kirjan kesken jättämiseen, mutta melko leppoisa ja kuivakankin oloinen kerronta herää totisesti eloon lopussa. Miedon pohjavireen päälle rakentuu erittäin jännittävä loppu.

Hämmennyksen ympyrän täydelliseksi tekee se, että lopussa lukija huomaa myös välittävänsä siitä, miten poliisin viestinnän ja median suhteille kävi. Tai miten poliisin sisäpoliittinen myllerrys päättyy. Annoin tälle heti lopetettuani lukemisen kolme tähteä, koska pitkät pätkät kokemukseni kirjan lukemisesta oli melko tylsä. Nyt lukemisesta on reilu viikko aikaa, ja huomaan ajattelevani kirjaa usein ja pohtivani, olisiko tarinalle jatkoa. Se siis jää voimakkaasti elämään mieleen, ja on kokemuksena ravisteleva. Hyvä kirja, siis. Arvio: 4/5

Fredrik Backman: Me vastaan te (Kiekkokaupunki #2)

”Me vastaan te” on itsenäinen jatko-osa ”Kiekkokaupungille”. Luo arvio täältä.

Ruotsalainen Fredrik Backman jatkaa jääkiekosta elävän kylän kertomusta sarjan toisessa osassa, nimeltään Me vastaan te. Kirjoittaahan mies osaa, sen kertoo Mies joka rakasti järjestystä ja Brit-Marie kävi täällä -teosten suosio. Itseäni, ja luultavasti tämän blogin lukijoita, kiinnostaa kuitenkin eniten, osaako Backman kirjoittaa urheilusta?

Kuten ensimmäistä osaa arvioidessani totesin, kaunokirjallisia teoksia (jätetään muistelmat ja elämäkerrat pois laskuista), joissa urheilu alastomana on kantava teema, tehdään aikuisille hyvin vähän. Siinä missä ”Kiekkokaupunki” onnistui monessa asiassa, mutta epäonnistui ytimen, eli urheilun kuvaamisessa, epäonnistuu ”Me vastaan te” myös ihan puhtaasti kirjallisissa asioissa.

MeVastaanTe

Urheilu ei tälläkään kertaa ole oikeastaan teemana. Mitään kausikertomusta ei ole luvassa, vaikka sellaistakin olisi voinut ennakoida ja toivoa ensimmäisen osan perusteella. Tarkastelussa on lähinnä urheilukulttuuri ja urheilukulttuuri yhteiskunnallisena tekijänä. Miten jääkiekkoseura vaikuttaa pienten kaupunkien yhteisöihin? Mitä kaikkia tekijöitä seuran ympärillä on, kenelle kaikille seura voi olla tärkeä?

Kirja on saanut lähinnä neljän ja viiden tähden arvioita, joten lukemasi mielipide on vähemmistössä. Mutta mielestäni Backman ei edelleenkään onnistu kuvaamaan näitä urheiluun liittyviä ilmiöitä stereotypia/karikatyyri -tasoa syvemmin. Aktiiviselle penkkiurheilijalle iskee harmitus siitä, ettei Backman ole viitsinyt tonkia stereotyyppejaan edes laarin pohjalta, vaan ottanut kuluneimmat. Fanit ovat huligaaneja, valmentaja on lajin nippeleihin kietoutunut tunnetaidoton friikki ja maalivahti erikoinen luonne. Monelle Backmanin kuvaamalle ilmiölle löytyy vastineensa joukkueurheilutodellisuudesta, mutta kirjailija on löytänyt lähinnä vain negatiiviset asiat ja kuvannut niitä liioitellen. Kun juniorit nousevat edustukseen, kokeneet pelaajat tönivät ja haukkuvat heitä, vastustajan fanit käyvät 12-vuotiaan kimppuun kun näkevät tämän McDonaldsissa, koulussa 18-vuotias vastustajan pelaaja hakkaa väärää seuraa kannattavan kuudesluokkalaisen… Ainakin minulle tämä on ihan täysin absurdi lista tapahtumia, mutta ehkä Ruotsin jääkiekko-skene on rajumpi kuin olen kuvitellut. Ja on tunnustettava myös omat vinoumat: joukkueurheilun kasvattamana toivoisin tietenkin, että tuo ympäristö esitettäisiin samalla tavalla kuin itse sen koin.

Kuten kirjoitin, ongelmat eivät rajoitu tällä kertaa urheilusta annettavaan kuvaan. Ehkä luin tätä kuin piru raamattua, tai olin jo valmiiksi ärsyyntyneessä tilassa ylläkuvatun huonojen puolien paisuttelun takia, mutta koin tekstin aika teatraaliseksi ja raskaaksi lukea. Teksti on täynnä me-muodossa tehtyjä eeppisiä julistuksia, joista osa osuu ja osa ei. Lukijaa puhutellaan jatkuvasti suoraan ja vihjaillaan tulevista tragedioista. Kun tapahtumissa vielä on liioittelun makua, niin teatraalinen vaikutelma on valmis. Kermat kakun päälle ovat yhden hahmon kirjoittamat laulun sanat, joita aina silloin tällöin kirjassa on.

Kun tarpeeksi lypsää, niin kyllä lukijan tunteet onnistuu ajoittain herättämäänkin. Loppu on kirjan onnistunein osa, siinä onnistutaan löytämään urheilusta jopa sitä solidaarisuus-puoltakin. Lisäksi kirjassa on yksi erityisen hieno kielikuva ”hermostunut kuin pitkähäntäinen kissa kahden keinutuolin välissä”. Näillä ansioilla arvio nousee kahteen tähteen. Arvio: 2/5

Max Seeck: Uskollinen lukija

Luettuani Max Seeckin Hammurabin enkelit -trilogian olin vähän kahden vaiheilla uuden dekkaristimme kanssa. Kirjat olivat ihan taitavaa jännitystä, varsinkin kaksi ensimmäistä osaa nappasi otteeseensa. Toisaalta kirjoissa oli myös vähän kliseisiä kielikuvia ja punastuttavia kielellisiä juttuja, ja kolmannessa osassa juonikin karkasi mun makuun vähän kirjoittajan kontrollista. Sen verran lupauksia kuitenkin herätti, että päätin lukea uusimman Uskollinen lukija –nimisen teoksen.

Jälleen kerran lukeminen kannatti, sillä ”Uskollinen lukija” on selkeästi yhtä tasoa ylempänä kuin aiemmat Seeckin teokset. Kieli on sujuvampaa ja joukossa on hienojakin virkkeitä. Parasta on kuitenkin juoni ja sen avulla jatkuvasti yllä pysyvä jännitys. Käänteet ovat oikeasti yllättäviä, ja hetkenkään turvallisuuden tunnetta ei ehdi syntyä. Juoni on niin vetävä, että päähenkilö Jessica Niemelle Venetsiassa tapahtuva takautuma-tarina tuntuu rasittavalta ja irralliselta pitkän matkaa, ja oli minulle henkilökohtaisesti heikointa antia. Kyllä siinäkin lopulta langat yhdistyy, mutta merkitys ei ehkä ole ihan sen viemän ajan ja tilan arvoinen asia.

Juonta ei tässä voi kovin paljoa avata höyläämättä lukunautinnosta. Roger Koponen on menestyskirjailija, jonka fantasiatrilogian tapahtumia joku alkaa toteuttaa oikeassa elämässä. Jutun tutkintavastuu lankeaa Niemelle, jolla on mielenkiintoinen tausta.

Jatkuvan jännityksen ylläpidossa parasta kirjassa on autenttisen oloiset poliisihahmot. He ovat käänteistä yhtä hämmentyneitä kuin lukijakin, ja reaktiot tapahtumiin tuntuvat aidoilta. Tapahtumapaikkana on talvinen Helsinki, jota sitäkin ehkä on päättymättömässä marraskuussa tätä kirjoitettaessa ikävä. Muutamia viittauksia on myös Seeckin aiempiin kirjoihin, lukijalle tulee sellainen olo, että on päässyt osaksi sisäpiiriä kun lukemalla aiemmat nuo nyt ymmärtää.

GoodReadissa kirja on saanut ristiriitaisia arvioita. Luettuani muutaman kirjoitetun arvion päättelin, että mielipiteet jakaantuvat lähinnä kirjan lopun suhteen. Näin oli ainakin melkein kaikissa lukemissani arvosteluissa. Kieltämättä juonen tihentyessä pohdin, että mitenköhän kirjailija kirjoittaa itsensä kuivin jaloin ulos tästä. Lopustakin sanon mieluummin liian vähän kuin liikaa, arvioini saa paljastaa kuinka tyytyväinen olin siihen.

Parhaita (suomalaisia) dekkareita, jota olen hetkeen lukenut. Arvio: 4/5

Petri Tamminen: Rikosromaani

Petri Tamminen on tullut viime aikoina vastaan niin monta kertaa, että oli pakko selvittää mikä kynäniekka kyseessä on. Ensin luin Tammisen pojan esikoisen Jalat ilmassa, ja autofiktiivisessä romaanissa myös isällä oli oma roolinsa. Poika ei kuvannut isäänsä kovin myönteisessä valossa, ja kun olin ehtinyt pari viikkoa pohtia mitäköhän tämä on aiheuttanut isä-poika -suhteessa, tipahti taivaalta Silloin tällöin onnellinen – kirja, joka muodostui Tammisen ja Antti Röngän, pojan, väliseen kirjeenvaihtoon. Kumpikin näistä oli erittäin hyvä kirja. Viimeinen sysäys oli Antti Arnkillin Sunnuntaiesseet, jossa Arnkill matkustaa Tammisen luo Vääksyyn haastattelemaan tätä Meriromaanin ja Volter Kilven Alastalon salissa -klassikon välisistä yhteyksistä.

Niinpä kun olin kirjastossa kokoamassa hiihtoloman lukupakettia, Tamminen ilmaantui mieleeni, ja päätin lainata yhden tammisen joukon jatkoksi. En ole perehtynyt kirjailijan tuotantoon sen tarkemmin, joten annoin intuitioni tehdä valinnan. Mieltymystäni true crimeen noudatellen se ohjasti käteni poimimaan mukaan Rikosromaanin. 

Arnkillin haastattelussa, ja myös ”Silloin tällöin onnellinen” kirjassa, joka on myös kirjoitusopas, Tamminen kertoo lähes pakkomielteisestä suhtautumisestaan virkkeiden hiomiseen. Monen tunnin hinkkaamisen jälkeen kirjailija saa aikaan jotain, jonka voi juuri ja juuri hyväksyä. Timantteja tulee nykyisin kuulemma enää harvoin. Syntyprosessi on työläs, mutta ainakin tämän lukijan mielestä myös kannattava. Jos ei timantteja niin helmiä ainakin esiintyy säännöllisesti, melkein jokaiseen kappaleeseen osuu ainakin yksi. Joskus koko kappale on kokonaistaideteos, jossa Tamminen on yhden pienen teeman alle onnistunut kutomaan helmien nauhan, joka muutamassa rivissä kiteyttää jotain jonka olemassaolosta ei voi olla varma edes jälkikäteen. Kas näin:

Rikosromaani

Kaikille Tammisen tapa kasata tekstiä ei toimi. ”Rikosromaanin” arvosanojen keskiarvo huitelee kolmosen tuntumassa, hieman yläpuolella. Nopealla vilkaisulla se ei näyttänyt koostuvan ”ihan kiva 3” -tyyppisistä arvioista, vaan vuorottelevista 1/5 ja 5/5 -arvioista. Itselleni lakonisuus ja kielellä kikkailu toimii aina, joten olen leirini valinnut.

”Rikosromaanissa” kokenut rikostutkija Vehmas jahtaa Ångström-nimistä rikollista yhdessä työparinsa, Immosen, kanssa. Virkistävänä poikkeuksena dekkarien ja salapoliisisarjojen viime aikaiseen kehitykseen nyt ei haeta erottumista mahdollisimman raa’alla rikoksella. Päinvastoin, Ångströmin rikos on ihmisten elämän pilaaminen, mutta tavalla joka ei suoranaisesti ole edes lakia rikkova. Yksi Ångströmin rikossarjan yksittäisteoista on Laajasalon 2B-luokan luokkaretken tarpeeton peruttaminen. Koville ”Malmin musertaja” laittaa myös Vehmaksen.

Kaikki olennainen informaatio lienee yllä. Lisättäköön vielä, että mikäli universumi toistuvasti tönii johonkin suuntaan, kannattaa uskoa. Arvio: 5/5

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

Hanna-Riikka Kuisma kirjoittaa rataräppiä romaani-muodossa. Rataräppi on nuorten miesten tekemää lyriikkaa, joka käsittelee elämää ankeissa lähiöissä lähijunan radan varsilla pääkaupunkiseudulla. Rataräpissä keskeisiä teemoja ovat usein päihteet, työttömyys ja syrjäytyminen, mutta myös porukan yhteisöllisyys, ylpeys kotipaikasta ja muut yhteenkuuluvuuden tunteet. Kuisman Kerrostalo on samaa tavaraa, mutta eri paketissa.

Kerrostalo

”Kerrostalo” sijoittuu erääseen länsisuomalaiseen kaupunkiin, jota ei nimellä mainita mutta joka on Pori. En tunne kaupunkia niin hyvin että tietäisin, onko Porissa olemassa tällainen kerrostalolähiö, jota kirjassa kuvaillaan. Se on useammasta kerrostalosta eri aikakausilta muodostuva lähiö, joka on nähnyt parempiakin päiviä. Palvelut ovat lähiöstä kadonneet eivätkä taksitkaan enää suostu ajamaan lähiön porttien sisäpuolelle. Pubi ja muutama kristillinen kahvila sentään löytyy, ja kiitettävä kirjo rataräpin hahmo-galleriaa.

Kertojia kirjassa on useampia. Kaiken ikäisiä, eri sukupuolia ja sentään jonkin verran eli elämäntilanteissa oleviakin. Löytyy prostituioitu ja hänen koulussa vaikeuksissa oleva lapsensa, ihastunut teini-ikäinen poika, teinityttö joka juhlii ja käyttää huumeita äitinsä kanssa, vankilasta vapautuva henkirikoksen tekijä, raitistunut kristillisen kahvilan pyörittäjä, vapaa-ajallaan lähiön omistajan kuvioita tutkiva nuori aikuinen, ja huumediileri, joka yrittää päästä porukastaan irti. Kaikki työttömiä, kaikilla elämän näköala rajoittunut.

Kuten rataräp, myös Kuisma onnistuu kohtelemaan henkilöitään inhimillisesti ja kunnioituksella. Tyylilaji on inhorealismia, mutta lukiessa pääsee kokemaan myös lämpimiä tunteita. Yllättävän hyvin myös koukuttaa siihen nähden, kuinka vähän tarinallisia tai juonellisia elementtejä on tekstissä mukana. Toisaalta takaumilla avataan henkilöiden historioita, jotka ovat kirjan mielenkiintoisinta antia. Samalla raotetaan myös lähiön historiaa, hiukan myös isompia teemoja kuten kaupungistumista.

Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja. Arvio: 4/5