Antti Rönkä: Jalat ilmassa

Antti Röngän Jalat ilmassa on saanut suitsutusta syystäkin. Koulussa työskentelevälle se on vavahduttava lukukokemus, kuten sen pitäisi olla oikeastaan kaikille humaaneille ihmisille.

Kirja alkaa Knausgård-lainauksella, ja jatkuu norjalaiskirjailijan jalanjäljillä muutenkin. Röngän kirja on autofiktiota, eli kertoo ainakin jossain määrin kirjailijan omasta elämästä. Päähenkilö Aaro on nuori aikuinen, joka opiskelee Jyväskylässä kirjallisuutta. Toisessa aikatasossa seurataan Aaron yritystä sopeutua ja päästä mukaan ryhmään fuksivuonnaan yliopistossa. Nyt olisi hyvä paikka, kun on päässyt pois kotikaupungistaan, pois aiemmasta roolistaan ja voi olla oikeastaan mitä vaan. Historiaansa ei kuitenkaan pääse pakoon. Siihen tutustutaan toisessa aikatasossa, jossa Aaro käy alakoulua ja joutuu sekä fyysisesti että henkisesti kiusatuksi.

JalatIlmassa

Kirja on suvereeni esitys kahdesta syystä. Ensimmäinen on kirjoittamisen taito. Röngällä on kyky muodostaa yksinkertaisen kauniita lauseita, jotka näennäisessä yksinkertaisuudessaan onnistuvat sanomaan tai näyttämään selkeästi monimutkaisiakin asioita. Röngän tekstissä näkyy jokin mystinen lauseentaju, sekä tietynlainen lakonia siinä, miten asiat vain asetellaan lukijalle nähtäväksi. Toinen syy on aihe, ja siihen liittyvä rohkeus avata omia kokemuksia tai heijastaa niitä päähenkilöön. Tämän ansiosta lukija saa nähdä ja hänelle todella aukenee, minkälaisia seurauksia voi koulukiusaamisella olla aikuisuuteen asti. Mitä tarkoittaa olla epävarma itsestään, se ei nimittäin ole mitään minkä toinen voi ulkopuolelta käskyttää lopettamaan, tai mikä hoituisi sillä että ”ottaa itseään niskasta kiinni” tai ”reipastuu”.

Kirja on siitäkin poikkeuksellinen, että vuoden alussa sille ilmestyi ikään kuin ”making of” -teos, jonka Rönkä kirjoitti yhdessä kirjailijaisänsä Petri Tammisen kanssa. Silloin tällöin onnellinen nimisessä teoksessa käsitellään paljon samoja teemoja kuin kirjassa, ja lisäksi se toimii kirjoitusoppaana. Yhdessä nämä kaksi ovat merkittävän syväluotaava lukukokemus, mutta huippu on ”Jalat ilmassa” yksinkin.

Arvio: 5/5

 

Max Seeck: Hammurabin enkelit -trilogia

Uusia taitavia ja ilahduttavasti myös suomalaisia dekkaristeja tuntuu ilmestyvän oikealta ja vasemmalta. Yksi heistä on espoolainen markkinointialan yrittäjä Max Seeck. Seeck on ehtinyt julkaista neljä kirjaa, ja tähti on ollut mukavan tasaisessa nousussa jokaisen uuden julkaisun myötä.

Luin ja kuuntelin Bookbeatista Seeckin esikoisteokset, jotka yhdessä muodostavat Hammurabin Enkelit tai Daniel Kuisma -sarjan. Avausosa Hammurabin enkelit sijoittuu Kroatiaan, jossa katoaa suomalainen lähetystötyöntekijä Jare Westerlund. Entinen ammattisotilas, Jugoslavian hajoamissotien aikaan alueella vaikuttanut Daniel Kuisma on nykyään töissä puolustusvoimissa alueen asiantuntijana, ja hänet lähetetään selvittämään tapausta. Työpariksi löytyy Interpolista suomalainen Annika Lehto, Kroatian päässä yhteistyötä tehdään Josip Buvina -nimisen poliisin kanssa.

Toinen osa ”Mefiston kosketus” on suoraa jatkoa Hammurabin enkeleille. Se on juonikoukuiltaan kirjasarjan paras osa. Siinä missä esikoinen oli vielä ”onhan näitä perusdekkareita nähty” -osastoa, toisessa Seeck kuljettaa taitavasti paria eri tarinaa eripuolilla maailmaa. Päähenkilöt pysyvät luonnollisesti samoina ensimmäisestä osasta.

Kolmas osa sijoittuu muutamia vuosia kahden ensimmäisen kirjan tapahtumien jälkeen. Se on juoneltaan itsenäisin teos, tuttua ovat lähinnä päähenkilöt. ”Haadeksen kutsussa” palataan Kroatiaan, jossa kerrostaloasunnosta löytyy neljän miehen ruumiit. Isompi taustakuvio alkaa aueta, kun selviää että asunnon omistaa Britannian valtio. Kolmannessa osassa kielestä on karsiutunut kömpelöimmät vertauskuvat ja pahimmat kliseet, joita kahdessa ensimmäisessä kirjassa riittää. Itselleni jäi kuitenkin sellainen olo, että Seeck hahmottelee hieman turhan kunnianhimoista kuviota jamesbondmaisine Britannian tiedustelupalveluineen, ja äänikirjan lopussa putosin jopa hieman juonenkäänteiden kyydistä. Haadeksen kutsu on mielestäni heikoin näistä kolmesta, mutta moni muu lukija esimerkiksi Goodreadissa on ollut kovastikin eri mieltä.

Kaiken kaikkiaan suosittelen Max Seeckiä lämpimästi. Seeck on syntynyt 1985, ja kirjoittaa enemmän nuorten aikuisten kielellä kuin Ilkka Remes tai Reijo Mäki. Joissain kohdin, kuten kahden ensimmäisen kirjan lopussa olevissa ”shoutouteissa” kieli on nuorekasta melkein häiritsevyyteen asti. Leikittelin myös ajatuksella, että Seeck on jonkun kanssa lyönyt vetoa mitä sanoja ja henkilönimiä saa kirjaansa ujutettua. Lakimies Paul Scholesiin ainakin viittaus, lieneekö espoolaiskirjailija Manchester United -faneja. Hammurabin enkelit -trilogian kirjoissa on hyvä imu, silmää ja taitoa trillerin rakentamiselle Seeckillä kyllä on. Toimintakohtaukset eivät mielestäni toimi yhtä hyvin, tosin niissäkin alkaa olla hankala tehdä mitään sellaista, mitä ei olisi jo nähty. Ehdottomasti aion lukea myös uusimman, enemmän kotimaahan sijoittuvan Uskollinen lukija -kirjan, jonka kuvausoikeudetkin on jo myyty Hollywoodiin.

 

 

Pauliina Rauhala: Synninkantajat

Pauliina Rauhalan esikoinen Taivaslaulu oli erinomaisen kaunis ja valaiseva romaani lestadiolaisuudesta, naisen asemasta ja liikkeen suhteesta nykyaikaan. Samoilta jalansijoilta lupaa startata myös Rauhalan toinen romaani, Synninkantajat, joka lupaa käsitellä rauhankokouksien ilmapiiriä 70-luvulla.

Ehkä ongelma on aiheiden samankaltaisuudessa, mutta ”Synninkantajat” ei onnistu syventämään oikein mitään ”Taivaslaulussa” avattua. Ehkä tästä kaivosta ei ollut mahdollista enää ammentaa mitään uutta. Rauhankokoukset, ja se miten ihmiset tulkitsevat uskoa ja tekevät sen perusteella uusia sääntöjä, jää loppujen lopuksi sivuosaan neljän kertojan kasvutarinassa.

Kertojat ovat saman suvun jäseniä: Taisto-pappa, kouluja käymätön kalastaja, joka nousee seuroissa saarnaajan valta-asemaan, josta on tuleva tuomitsemaan tv:n katsojia ja kirkkokuoroissa laulajia. Aaron, 9-vuotias ”papan poika”, lapsenlapsi joka tasapainoilee uskon, uteliaisuuden ja kielletyn klassisen musiikin keskellä. Aliisa, Aaronin mummo äidin puolelta, kun Taisto on pappa isän puolelta. Aliisa on luontoihminen, humanisti, jonka moraali ei ole sidottu uskoon. Aurora on Aliisan tytär, nuori aikuinen joka rakastuu väärään ihmiseen.

Neljän minäkertojan käyttö on haastavaa. Kun keski-ikäinen kirjoittaja yrittää muuttaa kieltään teini-ikäisen minäkertojan suuhun sopivaksi, tulos voi olla mielestäni pahimmillaan kivuliaan vaivaannuttavaa luettavaa. Näin käy esimerkiksi Tore Renbergin Huomenna nähdään –kirjassa, ja Margaret Atwoodin kaltainen suvereeni mestarikin onnistuu tässä vain juuri ja juuri MaddAddam-trilogiassaan. Rauhala on valinnut toisenlaisen tien, jossa on omat ongelmansa. Kirjoittajan oma ääni, sen koukeroinen kieli, lähes itsetarkoituksellisesti kauneuteen pyrkivä, kuuluu kaikissa kertojissa yli näiden omien äänten. Tämän pystyy ehkä hyväksymään Taiston ja Aliisan kohdalla, joiden suhteen ristiriitaisuus ja persoonien samankaltaisuus on yksi kirjan onnistuneimmista kuvauksista. Mutta se, että myös 9-vuotias Aaron ja nuoruuden ja aikuisuuden rajalla hapuileva Aurora kuulostavat ihan siltä kuin yrittäisivät voittaa yläkoulun runo-kilpailun, vie kerronnalta terää pois.

Kertojien mukaan nimettyjen lukujen väliin on ympätty ”Matkakertomus”-nimisiä osuuksia, jossa kerrotaan romaanin kirjoitusprosessista. Ne eivät tämän lukijan mielestä sopineet kokonaisuuteen, vaan niitä luki lähinnä pakosta, jotta ne menisivät mahdollisimman nopeasti pois tarinan tieltä. Matkakertomukset ovat jos mahdollista vielä peruslukujakin vaikeampia lukea. Niissä harhaillaan uskon syvimmän olemuksen etsimisen nimissä niin Jerusalemiin, Amissien pariin Yhdysvaltoihin, kuin ”Soldiers of Odin” -katupartion mukaankin. Kaikille harhapoluille ei löydy allekirjoittaneen yhdistelykyvyllä yhteyttä kirjan teemaan tai tarinaan. Lisäksi kirjoittajan keskustelukumppaneina ja matkaseurana on kuolleita henkilöitä ja puhuvia eläimiä. Yksi itseäni hämmentänyt seikka on myös se, miksi näissä kai autofiktiivisissä osuuksissa kirjailija on tehnyt itsestään miehen? Miksi ensimmäisessä kirjassaan naisen asemaa rohkeasti avannut Rauhala haluaa toisessa kirjassaan toistaa tyypillisen stereotyyppisen perheasetelman, jossa vaimo leipoo ja hoitaa kotona lapsia, kun myyttinen miesnero kirjoittaa kirjaansa, on poissa kotoa, viipyy matkoillaan ja laiminlyö perhettään? Ratkaisu vie pohjaa lopun rehellisen avoimista osuuksista, kun ei tiedä onko matkakertomus fiktiota vai faktaa, tai mitä muita faktoja tässä on muuteltu.

”Synninkantajat” varmasti kärsii tarpeettomasta vertailusta ”Taivaslauluun”. Mikäli se olisi ensimmäinen kirja tai edes kirjoittajansa ensimmäinen kirja vanhoillislestadiolaisuudesta, sen sinänsä ihan teräviä havaintoja uskon olemuksesta arvostaisi ehkä enemmän. Näitä tulee varsinkin Taiston ja Aliisan käymissä keskusteluissa. Siinä on kuitenkin omat kieleen, kertojaratkaisuun ja teemojensa kantavuuteen liittyvät ongelmansa, jotka estävät minua suosittelemasta sitä kovin voimallisesti luettavaksi.

Arvio: 2,5/5

Neil Strauss: The Dirt – Törkytehdas

Lukupiirimme kirjaksi valittiin Neil Straussin The Dirt – törkytehdas, joka kertoo Mötley Cruen tarinan. Jouduin aloittamaan lukuprojektin sillä, että kuuntelin Spotifysta viisi kyseisen bändin suosituinta kappaletta. Ehkä se kertoo tarttumapinnastani kyseiseen genreen. Bändin nimi ja logo toki olivat tuttuja, kappaleista ainoastaan ”Girls, girls, girls” kuulosti enemmän kuin etäisesti tutulta. Kirjan on toimittanut bändiläisten ja muiden lähellä bändiä olleiden haastatteluista Neil Strauss, jonka nimi alkoi jossain vaiheessa kuulostaa tutulta. Paljastui, että Strauss on se tosielämän Barney Stinson, joka kirjoitti naisten pokaamisesta kymmenisen vuotta sitten suosituksi nousseen kirjansa. Näistä lähtöasetelmista me ponnistamme.

Kirjan ensimmäinen luku on hyvin valittu. Se kertoo heti, mitä tulee olla valmis sietämään, mikäli lukemista haluaa vielä jatkaa. Luvussa kuvaillaan elämää ”Mötley”-talossa, ja sitä voi hädin tuskin kutsua ihmiselämäksi. Ensimmäisiä ajatuksiani lukiessani oli, ettei meininki poikkea oikeastaan laisinkaan siitä, mitä olin lukenut viime vuonna 50 vuotta täyttäneiden Manson-murhien tekijöiden elämästä. Musiikkiunelmia tavoiteltiin, seksiä harrastettiin ja kaikkia mahdollisia aineita vedettiin.

TheDirt

Tätä jatketaan sitten käytännössä enemmän tai vähemmän 200 seuraavaa sivua. Toki bändin menestys kasvaa siinä sivussa, ja sitä myötä naisia ja huumeita alkaa olla enemmän käytettävänä. Ja kyllä, ”käytettävänä” on tässä oikea verbi. Kirja on julkaistu 2001, eikä ole varsinaisesti mikään #metoo aikakauden mallituote. Musiikista ei puhu kuin bändin kitaristi Mick Mars. Kertoja on aina jokin bändin jäsenistä, ja usein sama tapahtuma käydään läpi kaikkien näkökulmasta. Välillä haastatellaan managereita tai promoottoreita, mutta useimmiten bändin jätkät vaan listaavat mitä ovat kehoonsa laittaneet ja kenen kanssa harrastaneet seksiä, ja miten.

Lukujen alkuun on yritetty kirjoittaa nokkelia tekstejä, kuten ”luku 6 – jossa sankarimme oppivat elämän realiteetteja” tms. Nämä ja välissä olevat haastattelut eivät pysty kirjan alkupuoliskolla pelastamaan sitä yksitoikkoisuudelta, joka syntyy lukujen toisteisuudesta. Vaikka ymmärrän, että ”Mötley Cruesta teki Mötley Cruen” jäsenten mielestä juuri se, että he sekoilivat eniten, eikä minulla ole erityistä tarvetta paheksua 80-luvun rock-elämää, muuttuu kerronta 200 sivun aikana viihdyttävästä puuduttavaksi. Lisäksi on vaikea tuntea empatiaa kertojia kohtaan, kun he haistattavat kaikille vitut, vetävät aineita vailla huolta seurauksista, kohtelevat naisia karmivalla tavalla, ajavat kännissä tai huumeissa jne. Niinpä ne luvut, joissa bändi avautuu jostain, eivät herätä ainakaan tässä lukijassa sitä todennäköisesti toivottua tunnereaktiota. Samoin on vaikea tuntea sympatiaa epäonnistuneista parisuhteista, kun kumppani valitaan Playboyn aukeamalta, laitetaan manageri sopimaan treffit ja mennään ensitreffeille pornokaupan kautta.

Kirjan viimeisillä sadalla sivulla on onneksi myös elämän muita ulottuvuuksia, ja kuvotus saa seurakseen myös pehmeämpiä tunteita sankareitamme kohtaan. En ole kirjan kohderyhmää, enkä tätä varmaan olisi koskaan lukenut ilman lukupiiriä. Paremmin se toimisi varmasti tietenkin kyseisen bändin ja musiikki-genren faneille, ja jonkinlaisena tutkimusmatka-kohteena kliseiseen vanhan ajan rock-tähteyteen. Itselleni kirja jää aika etäiseksi, joko siksi että sitä tietoisesti etäännyttää itseään vastenmielisistä asioista, tai sitten yksinkertaisesti siksi, että urheilullisena ihmisenä käsitys omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta on niin eri, ettei ymmärrystä riitä lainkaan.

Arvio: 2/5

Räp-esseet #2: Lähiö Aren ja Perhosveitsi-Heikin ja Lika-Akin biiseissä

Räp-esseiden toisessa osassa keskitytään lähiössä kasvamisen teemaan. Tämä on rikas alue räpissä, ja jonkun mielestä aidompaa lähiömeininkiä löytyisi niin sanotun rata-räpin puolelta, mutta päätin käsitellä lähiön aihetta näiden artistien kautta.

Olen kasvanut lähiössä, mutta sen tajuaminen kesti melkein aikuisikään asti. Kai lähiöistä puhuttiin jo lapsuudessa, mutta ei oman lähiympäristön määrittely kiinnosta leikki- ja peli-ikäistä. ”Missä asut?”-kysymys oli muutenkin minulle paha lapsuudessa. Oli opetettu, että paikka jonne muutimme ollessani alle kouluikäinen kuului tarkasti ottaen Teräsrautelaan. Oikea Teräsrautela Teräsrautelan kouluineen oli kuitenkin kokemukseni mukaan jossain ihan muualla. Sen sijaan koin asuvani Nättinummessa, jonka kerrostalot sijaitsivat takapihalta avautuvan pienen metsikön toisella puolella. Nättinummen uimahallillekin oli matkaa alle sata metriä. Identiteetti-leimaan taas lyötiin ”Hepokulta”, koska kävin Hepokullan koulua ja pelasin jalkapalloa Hepokullan joukkueessa aluejoukkueista koostuvassa nappulaliigassa.

Lapsuudessa koko maailman muodostaneet alueet tuntuvat aikuisena naurettavan pieniltä, samoin kuin ”pääkallomäet” ja matkat kutistuvat. Teräsrautelasta Nättinummeen siirtyminen kesti metsän läpi joitakin kymmeniä sekunteja, Nättinummen uimahallilta pääsi Impivaaran jalkapallohallille juosten minuutissa, ja urheiluhalleilta pääsi parkkipaikan ja yhden ison risteyksen ylittämällä Hepokultaan. Nättinummesta vastakkaiseen suuntaan lähtemällä olisi päässyt muutamissa minuuteissa vielä Länsinummeen, mutta koska asuin Länsinummen ja koulun välissä, Länsinummi jäi vieraaksi ja sitä kautta muotoitui kirotuiksi takamaiksi jonne ei juurikaan menty.

Kaikki oli siis aika pientä ja viatonta. Asuin itse rivitalossa, mutta lapsena mietin että aikuisena muutan kerrostaloon, koska ylemmissä kerroksissa on turvallista. Myöhemmin toki on selvinnyt, että Hepokullan koulun äänestyspaikalla Perussuomalaisten kannatus on Turussa suurinta, ja että erään moottoripyöränkerhon kerhotila oli Hepokullassa, ja siellä oli jopa ammuskelua. Tämä tapahtui kuitenkin jo kun olin muuttanut alueelta pois.

Samalla tavalla paikkana muiden joukossa näyttäytyy Jyväskylän Keltimäki Aren Keltinmäki-nimisessä kappaleessa. Tärkein kerrotaan oikeastaan jo puhutussa intro-osuudessa:

Keltinmäkibiisi
Perus lähiömeininkii
Tällasta se on täällä, tällasta se on muuallakin

Millaista meininki sitten on Keltinmäessä? Lyhyt Wikipedia-artikkeli kertoo Keltinmäeltä löytyvän sekä 70-luvun kerrostaloja, että 1980- ja 2000-luvuilla rakennettuja pientaloalueita. Epävirallisesti, kuten oletan tässä kappaleessa tehtävän, Keltinmäellä tarkoitetaan Keltinkeskusta ja sen itä- ja länsipuolella olevia 70-luvun kerrostaloja, eli klassisinta lähiökuvastoa. Wikipedian mukaan Keltinmäestä löytyy mukavasti palveluja asukkaiden tarpeeseen, ja sillä on naapurialue Myllyjärven kanssa yhteinen ilmaisjakelulehti Kukkulan kaiku. Rentturomantiikkaa etsivän googlaajan kannattaakin suunnata Suomi24-keskustelupalstalle, jossa keskustelu eskaloituu nopeasti nuorison notkumisesta siihen, kuinka Keltinmäen alakoulussa opetetaan kolmasluokkalaisille eri kannabislajikkeet, jotta viidennellä niitä voidaan myydä ovelta ovelle.

Annetaan Aren kertoa. Heti ensimmäisessä versessä Are tekee selväksi, minkälaisen tarkkailijan linssin kautta Keltinmäkeä tarkastellaan:

Onpas tuolla ulkona kirkasta
Mun keuhkot menis shokkiin noin raittiista ilmasta
On vaan pakko poistuu himasta
Ensimmäinen krapulaton päivä on oma mielentilansa

Are, joka on Jyväskylästä viime vuosina nousseen räp-porukan viisas, vanha ja harmaa kummisetä, tuo lähiöbiisinsä kertojaksi ikään kuin ulkopuolisen tarkkailijan. Kertoja ei ole enää ihan nuori, ja katselee vauhdikkaampien meininkiä kokemuksen suomalla varmuudella. Lähiömeininkiä on heti kärkeen runsaasti:

Heti aamulla oli pakko kuunnella
Sitä miten naapurikämpässä huudetaan
Tuskin oli mitään pikkuriitaa suurempaa
Vaik samaa paskaa, se jatkuu aamuyöllä uudestaan

Parvekkeelle pumppaan aamusavut
Huomaan et naapurin jätkät on aikasin alottanu
Meno on mun makuun, voisin markettiin suuntaa

Kauppojen eessä äijät juomas bisseä
Kolme nahkapäätä pilotit päällä
Yöllä saattas jäätää mut nyt ei tuota ongelmaa
Vaikka näyttää et ne on päissään jo ennen kolmea
Joku perusjuoppo tulee jauhaan jotain miten se ei yleensä ota
Mut nyt dokaa kun on lomaa

Vaikka kertoja on ulkopuolinen, kuuluu hän silti lähiöön, eikä omassa lähiössä voi tapahtua mitään pahaa. Samat tapahtumat lehdistä luettuna saisivat ehkä välttämään Keltinmäkeä, mutta kertoja on asunut siellä aina, ja kaikki kuvattu on tuttua. Tuttu taas on turvallista. Samalla tavalla minulle on mahdotonta kuvitella mielessäni elokuvamainen kohtaus, jossa Hepokullassa – eläinkaupan ja sen rakennuksen välissä, jossa kävin ekalla luokalla iltapäiväkerhossa – ammuskeltaisiin. Vielä absurdimpi ajatus on, että naurettavan pienessä ja kädenlämpöisessä Hepokullassa Jari Aarnion alainen yritti lavastaa Pasilan mieheksi syyttömän kaverin, piilottamalla jo mainitun kerhotilan laudoituksen alle Pasilan miehen puhelimen. Joku sekaannus tapahtumapaikan suhteen on väkisinkin käynyt?

”Kulmilla ei mitään tapahdu”, toteaa Are, ja jatkaa:

Ehkä pari äijää saanu turpaan ja kukkakauppa palanu
Naapurin rivarissa muijaansa hakannu
Joku vanhempi äijä joka on kuulemma tappanu
Pikkulinnut laulaa, ei hyvältä kuulosta
Joku tehny itsarin, joku saanu puukosta
Tuo ei kuumota, chancet lienee pienet
Että murhamiehet tulis oman reitin tielle
Silti puristan kun on vikat sentit kädessä
Kuun kolmas päivä pelkoo ja inhoo Keltinmäessä

Oma koti, johon sisältyy myös lähialue, on aina turvallisin paikka. Siitä seuraa automaattireaktio miltä tahansa alueelta, kun lehdissä ilmestyy näitä pakollisia ”katso Suomen vaarallisimmat lähiöt” -listauksia. Eihän meidän alueella tuollaista?

 


 

Murhamiehistä huolimatta Keltinmäki osunee lähelle omia kasvuympäristöjäni, vaikka ilmeisesti Jyväskylän sisällä saakin mainintoja pahamaineisimpana lähiönä. Hepokultaa ei näissä listauksissa Turun osalta ole. Joka tapauksessa ollaan kaukana amerikkalaisesta meiningistä, jossa ylittämällä väärän kadun päädyt esimerkiksi latinoiden alueelle ja hakatuksi. Tai väärän jengin alueelle. Jos haluaa edes pienen maistiaisen siitä, pitää siirtyä pääkaupunkiseudulle. Annetaan tässä nimillä Perhosveitsi-Heikki ja Lika-Aki esiintyvien Heikki Kuulan ja Pyhimyksen viedä meidät sinne.

Jos Aren kertoja suhtautuu ympäristöönsä lakonisen toteavasti ”tällaista se on täällä, tällaista se on muuallakin”, on Perhosveitsi-Heikin ja Lika-Akin kertojanääni romantisoiva. Lähiötä voi romantisoida vain sellainen, joka on päässyt tai jolla olisi aito mahdollisuus päästä sieltä pois. Nuoruuden hölmöilyjen muisteleminen hymyssäsuin on varattu niille, joiden elämä ei kaatunut tai pysähtynyt paikoilleen. Perhosveitsi-Heikki ja Lika-Aki ovat yhtä lailla ulkopuolisia, lähiöstä jo pois muuttaneita, kuten kertosäe alleviivaa:

Aikoi sitten lähin lähiöst lataa,

mut lähiö ei lähe must kulumallakaan,

vielki sydämeni Maltsulle hakkaa

Maltsu is the shit, kaikki muu on kakkaa

”Maltsu” on tietenkin Malminkartano, luoteis-Helsingissä sijaitseva kaupunginosa, joka pohjoisessa rajoittuu Vantaan kaupunginrajaan. Malminkartano on yksi pääkaupunkiseudun alueista, joilla on kehittynyt oma räp-skene. Malminkartanolaisia räppäreitä ovat Pyhimyksen lisäksi mm. Solonen, Elastinen, Uniikki ja edesmennyt MKDMSK. Vaikkei pääkaupunkiseudun eri porukoiden välillä mitään vastakkainasettelua vaikuta olevan, on silti tärkeää maalata omasta asuinalueesta ainakin mahdollisimman yhteisöllinen kuva.

Jos joku vasikoi koko steissi sen etsi,

skeittauksel ansaittiin rispekti,

muistan ku eilisen sen kuuman kesän,

ku possest ekana varial flipin vedän

Outro-nimellä kulkeva kappale edustaakin selkeästi perinteisempää räppi-kuvastoa skeittauksineen ja graffitimaalauksineen. Näin se kumartaa myös hiphopin historian suuntaan. Siihen verrattuna Aren kuvausta, varsinkin biisin jälkimmäisen osan kauppareissua, voisi hyvällä tahdolla nimittää anssikelamaiseksi tarinankerrontaräpiksi.

”Outrossa” Malminkartanon erityisyyttä nostetaan myös kielellisin keinoin. Lyriikka vilisee stadin slangia ja paikan lisäksi myös aikaan sidonnaisia termejä ja käsitteitä:

Yks jäbä myi klitsust mun tsygän,

sitä parhaaks frendiks luulin,

se sai siit varmyy muutaman kybän,

Maltsu on kiero ku korkkiruuvi

Perhosveitsi-Heikki ja Lika-Aki korostavat lähiönsä ainutlaatuisuutta, Are tavanomaisuutta. Keski-Suomen murteella olisi tosin vaikea sanoa esimerkiksi Lika-Akin lainia ”beibi me puhutaan aivan eri kieltä, et snaijaa mua, jos et oo sieltä”.

Lopussa ”Outrokin” saa vähän haikeamman sävyn:

ei Pougee voi jäädä kii,

IP:ki hakkaa meiän pentiumil vaa änärii

ja Nise on vaa veska tossulätkäs,

nii isot byysat et luulis melkee kaheks jätkäks

Tämän voi tulkita vanhojen hyvien aikojen muisteluna, kun kenellekään ei ollut vielä käynyt huonosti. Ei lapsuuden kaveri, joka aloitti pienellä säätämisellä ja teki pikkurikoksiaan jo pitkään niin että kaikki tiesivät sen, voinut yhtäkkiä jäädä kiinni? Ja miten IP:kin on nyt joku vaarallinen jätkä jonka seuraa pitää välttää, kun se ei meillä käydessään ollut kiinnostunut kuin änärin pelaamisesta? Pihapelien maalivahtikin on joutunut ongelmiin. Lopussa haetaan myös oikeutusta sille, miksi pois muuttanut ja menestynyt, ehkä ystävänsä jättänyt räppäri saa identifioitua ja hakea uskottavuuspisteitä lähiöllä:

enemmän muistellu biisejä ku gensseillä,

ei ihos leimoja mut mieleen leimautunu,

mä oon maltsulainen,

ei se mihinkään oo muuttunu

Sellainenkin syytös voitaisiin esittää, että lähiöstä ponnistaneet räppärit keräävät aitouspisteitä ”muistelubiiseillä”. Ne vievät taas näkyvyyttä niiltä, jotka oikeasti tekevät räppiä lähiöissä. Ehkä Aren, joka ei koskaan ole Pyhimyksen tai edes Heikki Kuulan mittakaavassa nauttinut kaupallista suosiota, toteava tapa esittää lähiöelämä on romanttista muistelua rehellisempi. Varsinkin kun Are toteaa lopussa, että lähtisi kyllä jos voisi:

Jos ois rahaa vaan ni voisin laukut pakata
Muuttasin vittuun enkä varmaan aikos palata
Mutta tiellä on se rahallinen este
Tää on tosi viihtyisä paikka, vai mitä Jesse?
Vedän perseet, Keltinmäkeen ottaa revanssii
Jos joudun oleen täällä kai voin samal olla sekasin

 


 

Mitä räp loppujen lopuksi kertoo lähiöistä? Samaa kuin esimerkiksi Wikipedia. Lähiöiden ongelmia ovat etninen ja sosioekonominen eriytyminen. Maahanmuuttajataustaisten ihmisten keskittyminen vain tietyille asuinalueille hidastaa kotoutumista Suomeen, ja joissain tapauksissa aiheuttaa vastakkainasettelua ja NIMBY-ilmiötä. Jakautuminen sosioekonomisen aseman jakolinjojen mukaisesti eri asuinalueille johtaa mm. jakautumiseen samojen asemien mukaisesti eri kouluihin, ja tästä taas on yhteiskunnalle pelkästään haittaa. Esimerkiksi pelkästään kaupungin tai kunnan vuokrakerrostaloista koostuvan asunnoston kasaaminen samalle alueelle voi johtaa myös huono-osaisuuden kertymiseen samalle alueelle, joka näyttäytyy levottomuutena ja järjestyshäiriöinä.

Näiden ilmiöiden ja epäkohtien esiinnostaminen on taiteen tehtävä, ja lähiöiden suhteen tehtävää toteuttaa tuskin mikään muu taiteenala räp-musiikkia paremmin. Varsinkin pääkaupunkiseudun radanvarsilähiöissä on havaittu tavallista enemmän sosiaalisia häiriöitä. Tämä maailma ei kuitenkaan avaudu tilastoissa tai kartoissa, vaan suomiräpissä.

Pääsääntöisesti lähiöt ovat viihtyisiä ja luonnonläheisiä paikkoja asua, ei niissä muuten olisi noin 400 000 asuntoa suomalaisille. Aren ”Keltinmäki”-biisiä kuvaillaan Jyväskylän ylioppilaslehden artikkelissa vuodelta 2018 ”inhorealistiseksi”, ja toinen jyväskyläläinen räppäri Rekami myöntää, että joskus räp-kappaleiden sanoituksissa lähdetään ”ghettofantasiointiin”. Rekamin mukaan lähiöissä vierailu, jota toimittajan kanssa haastatteluhetkellä tehdään, voi olla jopa vähän pettymys, kun lähiössä on niin seesteistä. Jyväskylän ja pääkaupunkiseudun välillä Rekami ei näe juuri yhtäläisyyksiä.

Are: Keltinmäki (2010)

Perhosveitsi-Heikki & Lika-Aki: Outro (Katuvisioita 2012)

Wikipedia

https://www.jylkkari.fi/2018/02/pussikaljarapin-kaupunki-jyvaskylan-lahiot-nayttaytyvat-rap-biiseissa-rujoina-ja-nuhjuisina-mutta-myos-kotiseutuylpeytta-loytyy/

 

Joel Dicker: Stephanie Mailerin katoaminen

Joel Dicker tunnetaan järkälemäisistä salapoliisikirjoistaan, joista tunnetuin lienee Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Myös toisena romaanina julkaistu Baltimoren sukuhaaran tragedia on peräisin samasta muotista, jossa tapahtumia ja hahmojen perimmäistä olemusta selvitellään takautumien ja sivupolkujen avulla niin, että alkuperäinen mysteeri meinaa päästä välissä unohtumaan. Samaa kaavaa noudattelee myös Stephanie Mailerin katoaminen.

StephanieMailerinKatoaminen

Jesse Rosenberg on jäämässä eläkkeelle poliisityöstä, kun toimittaja Stephanie Mailer yhyttää hänet ja väittää, että kuuluisin Rosenbergin ratkaisemista tapauksista, vuoden 1994 joukkomurha keksityssä Orphean kaupungissa, meni tutkijoilta siinä määrin metsään että murhat pantiin syyttömän nimiin. Kun Mailer vielä katoaa, joutuvat poliisit avaamaan tutkinnan uudestaan ja aikamatkailu alkaa.

Dicker ei tuhlaa sanoja, virkkeitä tai kappaleita henkilöhahmojensa luonteenpiirteiden tai mielenliikkeiden kuvailuun. Eikä aikaa käytetä myöskään maisemien maalailuun. Dicker onkin ensisijaisesti tarinankertoja ja vasta toiseksi kirjailija, jos tällainen keinotekoinen erottelu näiden kahden välillä demonstraation nimissä sallitaan. Ja mikäs siinä, tarina jyskyttää eteenpäin tasaisesti hyvällä temmolla. Jos jotain henkilöhahmojen käytöksestä tai olemuksesta halutaan selittää, lyödään luvun alkuun hahmon nimi ja tapahtuman päivämäärä, ja sitten kerrotaan että tällöin hänelle kävi tätä ja tätä, ja siksi hän käyttää nyt tällaisissa tilanteissa näin. Suoraviivaista, mutta varsinkin tällaisessa äänikirjaformaatissa ihan toimivaa.

Suurimman osan ajasta tarinaa kuuntelee ihan mielellään, ja sen pariin hakeutuu oikein sujuvasti. Tämä on itselläni usein ongelmana äänikirjojen kanssa, pienet vapaat pätkät käyttää mieluummin tiiviimpien podcastien kuunteluun, ja pitkillä ajomatkoilla ei sitten kuitenkaan jaksa yli tuntia kuunnella useimpia äänikirjoja. Tässä on jotain sellaista tarinan imua, joka saa ujuttamaan lyhyidenkin kävelymatkojen ajaksi luurit korviin. Se ei ole pieni asia se.

Joitain ongelmiakin on. Suurimman osan ajasta ”Stephanie Mailerin katoaminen” tuntuu kuin harmittomalta kesäteatteri-tarinalta yksiulotteisen alleviivattuine kriitikko-hahmoineen (Meta Ostrovski, come on). Siksi tarinan lumo särkyy pari kertaa, kun kesäteatterinäytelmässä aletaankin puhua esimerkiksi erinäisiin ruumiinaukkoihin tunkeutumisista. Näitä kertoja ei ole montaa noin tuhannessa sivussa, eikä kyseessä ole mitenkään raaka tai raju kirja, mutta nuo kohdat eivät sovi muun tekstin kanssa ollenkaan yhteen. Välillä tarinat ja käänteet ovat myös niin yksinkertaisia, että ne aiheuttavat lievää silmien pyörimistä, kuten kohta jossa poliisit eivät ole aiemmin osanneet yhdistää kahta sisarusta, joilla on sama sukunimi.

Kokonaisuutena kirja kuitenkin toimii. Tarina on riittävän hyvä, ja meininki yleisesti vähän niin kuin jossain Coenin veljesten leffassa. Perusvarma 3/5.

 

Räp-esseet #1: Gasellit – Ei mitään uutta

Olen viime aikoina lukenut muutamia essee-kokoelmia. Monet esseet käsittelevät ristiin muuta kulttuuria, kuten elokuvia, runoutta tai tv-sarjoja. Arvostan, kuinka vakavasti esseissä pohditaan kulttuurintuottajien ja taiteilijoiden tuotoksia, mitä milläkin on haluttu sanoa. Vaikka musiikistakin on kirjoitettu useampiakin esseitä, en ole toistaiseksi törmännyt suomalaisesta räp-musiikista kertoviin esseihin. Mielestäni myös nämä taiteilijat ja lyyrikot ansaitsevat, että heidän tuotoksiinsa suhtaudutaan kerrankin yhtäläisellä vakavuudella. Aloitankin ”Räp-esseet”-sarjan, jossa julkaisen keskiviikkoisin aina yhtä suomalaista räp-kappaletta käsittelevän esseen. Ensimmäisenä vuorossa Gasellit-yhyeen ”Ei mitään uutta” -kappale.


 

Aika 16-vuotiaasta 20-25 -vuotiaaksi on ihmisen parasta aikaa. Ei sillä tavalla, että siihen haluaisi koko loppuelämänsä palata, mutta suhteellisesti. Peruskoulun päättymisestä seuraa vapauden asteittainen lisääntyminen. Täysi-ikäisyyden saavuttaminen poistaa lisää raja-aitoja, ja täydellinen vapaus on saavutettavissa pian sen jälkeen. Aikatauluja on vähän, velvoitteita vielä vähemmän. Yhteiskunta antaa tehdä lakien sallimissa rajoissa mitä vain, kunhan käyt silloin tällöin suoriutumassa kokeesta. Kokeesta suoriutumalla saat pisteitä, ja mikäli ansaitsevat riittävästi pisteitä per kuukausi, valtio maksaa vuokrasi ja pari sataa päälle. Osa pääsee suoraan aikuisten maailmaan, saa sellaisen palkan, jonka suoma vapauden tunne vähenee asteittain mutta on vielä lähes rajaton. Loppuajan voi notkua kavereiden kämpillä tai netissä, ja elää vapaasti viikonloppuja varten.

Sama pätkä on myös ihmiselämän vaarallisin. Sen opettamasta olemisen tavasta ei välttämättä pääse ollenkaan pois. Kuuluisa 27-vuotiaina kuolleiden kerho on seurausta tästä. Jotkut eivät tee elettäkään pyrkiäkseen tästä tilasta eteenpäin, osalle jumiutuminen tapahtuu tahdonvastaisesti.

Tästä tahattomasta jämähtämisestä räppää oulunkyläläinen nelikko Gasellit kappaleellaan ”Ei mitään uutta”.

Traagista ikävaiheessa on se, että hyvätkin ystävykset voivat siirtyä siitä eteenpäin eri tahdissa. Väliin repeävä kuilu on ammottava, kun toinen käy kahdeksasta neljään vastuullisessa koulutusta vastaavassa työssä ja toinen elää edelleen viikonloput yön jälijltä lattialta löytyneillä rullakebabeilla. Kuilun yli on lähes mahdoton käydä keskustelua, kun toisen arjesta on tullut sarja Tärkeitä Työasioita ja toinen herää yhdeltätoista pelaamaan pleikkaria. Tätä keskustelunkäymisen vaikeutta ja paikallaan polkemista kuvaa Hätä-Miikan laulama chorus:

Missä luuhaat, hei mitä duunaat?
Ei mitää uut, mitää uut, mitää uutta
No mitä muuta, eiks mitää uutta?
Ei mitää uut, mitää uut, mitää uutta

Mitään uutta kerrottavaa ei ole, kun mitään ei ole oikein tehnyt. Osalle keskustelut ovat ahdistavia. Vituttaa vastata neljän tunnin välein kysymykseen ”miten menee”, kun ei välissä ole tehnyt muuta kuin katsonut kaksi leffaa. Kumpikaan ei muuttanut katsojansa elämää. Osa on täysin sinut oman roolinsa kanssa, siinä mitä työssäkäyvälle ikätoverilleen edustaa. Soolotuotannollaan introversion teemoja tapaileva ja DJ Ibusal -taiteilijanimellä räppäävä – Gaselleissa Thube Hefner – on sinut ajan pysähtymisen kanssa, kunhan ystävät pysyvät:

Mut tietyl tavalla löydät mut samasta paikasta
Kaikki edellee pysyväst väliaikasta
Muutan vuoden välein mut en anna sen haitata
Jos frendit pysyy lähellä en osaa muuta kaivata
Ei mitää uut ei mitää mullistavaa
Ei jälkikasvuu jota joutuis unee tuudittamaa
Ei sen suurempaa syytä juhlaan, ei suurta maailmantuskaa
Mut ei tunnu siltä et aikaani turhaa tuhlaan

On ratkaiseva ero, kestääkö seisovaa vetää vai ei. Toki Gasellien jäsenen on helpompi olla ok sen kanssa, että elämä on ”Jusan studiolla luuhaamista” ja mitään uutta ja mullistavaa ei tapahdu – onhan heillä levytyssopimukset, 60 miljoonaa striimiä Spotifyssa ja Vuoden yhtye Emma vuodelta 2019 takanreunalla. Ero ei kuitenkaan ole selkeä edes yksilön sisällä. ”Ei mitään uutta” -biisissä maailmantuskaa kokematon Tube Hefner kuulostaa lähes masentuneelta DJ Ibusalina kappaleessa ”Viikko vaakatasossa”, jossa ollaan samoissa pysähtyneisyyden tunnelmissa:

Turtunu ja turpee, fiilis semi surkee
Auringon noustessa sälekaihtimia sulkee
Petaan sängyn se luo illuusion kontrollist
Tääkään viikko tuskin tarjoo mitä siltä toivoisi

”Viikko vaakatasossa” biisin kertoja on kyllästynyt siihen, että joka ilta kuluu samalla rutiinilla. Rupisia klubeja, hölmöläisten huveja. Samanteemaisten kappaleiden sävyeron voisi myös tulkita osoituksena siitä, että ryhmässä ja ryhmän edessä on tärkeä esiintyä toisilla kasvoilla, vaikka omat ajatukset eivät ihan linjaan asettuisikaan. Porukassa yhteistä elämäntyyliä on helppo hehkuttaa tai ainakin puolustella, kahdenkesken kuulijalle voi tunnustaa että on mieli mollissa, huolia horisontissa. 

Suomessa on 14 000 – 100 000 syrjäytynyttä tai syrjäytymisriskissä olevaa nuorta. Iso haarukka johtuu tarkan määritelmän puutteesta. Syrjäytyminen on prosessi, joka on usein alkanut jo ennen 16. ikävuotta, ja sisältää monia osatekijöitä. Häpeä omasta työttömyydestä, ja ”Sama numero, samat kulmat; Edelleen samat pulmat” (Hätä-Miikka toisessa choruksessa ”Ei mitään uutta” -biisissä) saattavat johtaa sosiaalisista suhteista vetäytymiseen. Syrjäytymisen osatekijöillä onkin taipumusta ketjuuntumiseen. Nuoret itse kokevat keskeisimmäksi syyksi syrjäytymiseen juuri ystävien puutteen. Silti ystävyyksistä kiinnipitäminenkin voi olla paljon vaadittu kun muutenkin menee huonosti. Kuulumistenvaihdossa tulee jatkuvasti ilmi, kuinka muille tapahtuu ja itselle ei mitään.

Yritykset vedota yhteisiin muistoihin tulevat jokaisella kerralla ja jokaisen päivän kuluessa yhä surullisemman kuuloiseksi. Lopulta sen tunnustaa itsekin. Etäisyys, joka kahden elämänvaiheen väliin mahtuu, ei ole oikeastaan ajallinen ulottuvuus. Tämä tulee hyvin esiin Päkän versessä:

Muistatteks te kesän ku ikuist ystävyyt toisteltiin?
Nyt siit on liikaa aikaa ku me viimeks soiteltiin
Kai siin kävi niin et yhteiselt polult poikettiin

Kun syrjäytymiseen johtavia kiviä – joita virastokielellä kutsutaan huono-osaisuuden kasaumiksi – ilmestyy kantamukseen, tarvittaisiin ystäviä. Välille kasvanut etäisyys estää vakavan keskustelun, sellaisen syvällisyyden tason jonka voi saavuttaa vain nousu- tai laskuhumalankaltaisissa tunnelmissa, kun aikaa samassa olohuoneessa ja asennossa on kulunut vähintään kolme tuntia. Toisaalta ystäviä voi olla edelleen, mutta ei heidän kanssaan käydä läpi mitään muuta kuin sunnuntai-aamupäivisin mäkkärissä sitä, kuka lähti millekin jatkoille ja kenen ilta päättyi jo aiemmin. Päkä jatkaa:

Mut kysyessäsi vastasin kaikki on ok
Viimeks ku nähtii keskustelu oli vaa smalltalk
Ei syvällistä ei samoi tasoi ku ennen
Ei mitää uutta mut kaikki muuttuu vähitellen

 

Varsinkin nuorten miesten (tunteista ja muista vaikeista asioista) vaikenemisen kulttuurista on puhuttu pitkään. Nykynuoret juovat vähemmän alkoholia, mutta keskustelevatko he enemmän elämiensä haasteista? Vaikea on nopeasti hahmotella, että erilaisten pikaviestimien yleistyessä päästäisiin ainakaan yhtään syvemmälle kuin ennen. Tai ehkä ne rasittavan pitkät ääniviestit, joita jotkut nuoret (joskaan eivät ainoastaan nuoret) lähettelevät, käsittelevät tunteita? Nuorten aidon keskinäisen vuorovaikutuksen portit on minulta iäksi suljettu, koska ikäni alkaa numerolla 3 ja minuun on lyöty opettajan stigma, joten en tiedä mitä noiden porttien takana tapahtuu. Vaikenemisen kulttuurin murtumista edistää Gasellien kaltainen taiteilija-ryhmittymä, joka yleensä vastakkaisten tavoitteiden pönkittämiseen käytetyn räp-musiikin keinoin kertoo syrjäytymisen ja paikallaan polkemisen kaltaisista teemoista.

Tässä suhteessa urheilukuvastosta logonsa lainannut Gasellit on jos ei väärin niin ei ainakaan kokonaan ymmärretty yhtye. Sen suurimmat hitit ovat tutumpaa bileräppiä (Imus) tai suhteellisen kevyistä teemoista hauskoilla koukuilla räppäämistä (Mitä mä Malagas?, Riks raks poks, Suojaus petti) mutta tutkan alta on mennyt, kuinka monta syvällistä ja vakavaa biisiä Gasellit on tehnyt. Diskografiasta löytyy niin pieleen menneistä eroista (Pese mut pois), omista heikkouksista ihmissuhteissa (Tyyntä), riittämättömyyden tunteesta (Henkeni edestä) ja bändin sisäisistä ristiriidoista ja niiden kärjistymisestä (Pato) kertovia kappaleita. Eivätkä nämä ole mitään levyjen täytebiisejä, vaan monin paikoin hienointa lyriikkaa mitä kirjailijoinakin kunnostautuneet Gasellit ovat saaneet aikaan.


 

Mitä nuoret sitten tekevät kun menee huonosti, jos eivät puhu siitä? Tietenkin esittävät, että menee jotenkin ihan muulla tavalla. Elämänvaiheeseen 16- ja 25-ikävuoden välillä kuuluu myös se, että sisällöttömyys näyttäytyy vain jälkikäteen tarkasteltuna. Kun elää kainaloitaan myöten omaa elämäänsä, ei FIFA-turnaukset, lettukestit tai kaksien juhlien viikonloppu tunnu millään lailla riittämättömältä. Vasta kun tarkastelee näitä taaksepäin aikuisuuden tarjoamilla vertauskohdilla – lasten hankkiminen, valmistuminen opinnoista, työuralla edistyminen – sitä miettii, että mihin kaiken aikansa oikein kulutti?

Tässä vaikutelman antamisen toimessa on Hätä-Miikka omassa, kappaleen viimeiseksi jäävässä versessään:

Voisin sanoo hengaan mansionil day-onien kaa
Mu waiffi ja side toisiaa rakastaa, puna rari
Patronil hampaani harjaan
Mut oikeesti mä oon himas ja siivoomas vessaa

Loppuun ”Hätis” tarjoaa vielä lohdullisen kuvan. Vaikka elämänvaihe on toinen, ei sitä elänyt kukaan toinen ihminen. Se pikkupoika tai -tyttö on edellään tallella, aikuisuuden päälle lyömän virallisen kuoren alla. Ja lisääntyneen harkintakyvyn, onneksi. Mutta mikä tärkeintä, tarvittaessa ystävän tavoitettavissa:

Yhä räkä poskella, rykäs alas puomilla
Sama joviaali seuramies pikku puistossa
Eihä porttikiellot bailuihi on enää voimassa?
Nou

Gasellien ”Ei mitään uutta” löytyy vuonna 2018 julkaistulta ”Jano”-albumilta.

Lyriikat: https://genius.com/Gasellit-ei-mitaan-uutta-lyrics

Syrjäytymiseen liittyvät tiedot: https://thl.fi/fi/web/lapset-nuoret-ja-perheet/tyon_tueksi/nuorten-syrjaytyminen

 

Truman Capote: Kylmäverisesti – todenmukainen kuvaus yhdestä joukkomurhasta ja sen seurauksista

Tämän kirjan valitsin lukupiirilleni luettavaksi seuraavin perustein: googletin ”top10 true crime books”, luin muutaman listan ja valitsin kiinnostavimman kuuloisen opuksen, joka kirjastosta helposti saatavilla oli. Olen lukupiirini kovin ja mahdollisesti ainoa true crime -fani, ja halusin antaa ystävilleni maistiaisen genren herkuista.

Truman Capote on kirjoittanut teoksensa tukevasti ennen nykyistä true crime -buumia. Kirjan alkuperäinen julkaisuvuosi on 1965, toki siitä on ehditty tehdä korjattua versiota ja elokuvaa sen jälkeen. Lajityyppinsä edustajana se on kuitenkin toisaalta hyvin tyypillinen. Tavanomaisuudesta sen erottaa tietynlaisen agendan puute. Kylmäverisesti ei pyri argumentoimaan tekijöiden syyttömyyden puolesta, eikä kyseessä ole myöskään ratkaisematon tapaus. Murha tapahtuu kirjan alussa, eikä pitkälle tarvitse lukea, että myös tekijät selviävät.

Tästä melko suoraviivaisesta ja käänteettömästä juonenkulusta huolimatta kirja on mystisen vetävää luettavaa. Capoten tekemän tutkimuksen määrä tuntuu valtavalta, niin tarkasti hän on selvittänyt rikoksen eri osallisten kaikkia käänteitä. Myös kirjailijan mielikuvituksen lahjaa lienee käytetty varsinkin vuoropuheluiden kanssa. Joka tapauksessa kirjaa lukee kuin taitavasti rakennettua pitkää lehtiartikkelia. 60-luvun Amerikka maalataan pieteetillä lukijan mieleen, ja hahmot kuvataan niin hyvin, että kukaan ei jää yksiulotteisen ohueksi. Lukeminen on nautintoa.

Se, mitä tämä tosirikos-kirja häviää shokkiarvossa ja jännittävyydessää, se voittaa taustatyön tarkkuudessa ja reportaasimaisessa selkeydessään. Hyvä kivijalka koko genrelle, joka nykyään tuntuu kuvittelevan, että ainoa tapa erottua on shokkiarvon kasvattaminen.

Arvio: 4/5

Francesco Totti & Paolo Condo: Francesco Totti – Rooman Kuningas

Francesco Totti. Elämää suurempi jalkapalloilija. Hahmo suoraan Olympos-vuorelta, kreikkalaisesta mytologiasta. Jumala, joka on ottanut ihmisen muodon ja kuolevaisena vaeltaa heikkouksineen meidän tavallisten keskuudessa. Vaikka siis on jumala. Ura, jolla riittää kauniita hetkiä, pohjakosketuksia, ristiriitoja, huhuja, Rooman ainoa scudetto lähihistoriassa ja maailman mestaruus Italian paidassa. Paljoa parempia lähtökohtia ei urheilijasta tehtävään kirjaan voi saada.

Totti.jpg

Tottin kuuluisa selfie-tuuletus derbyssä Laziota vastaan, Curva sudin edessä.

Lähtökohdista voisi ponnistaa korkeammallekin, mutta huonoa kirjaa niistä ei aikaan saa. Totti on ottanut kirja-projektiin haamukirjoittajakseen ilmeisesti luottotoimittajansa, Paolo Condon. Äänessä ei ole Tottin lisäksi muita. Ratkaisu tarkoittaa sitä, että suurempaa kritiikkiä tai draamaa ei kirjan sivuilta kannata etsiä. Totti selvittelee pettämis-skandaalinsa, sylkemis-episodinsa, riitansa valmentajien kanssa ja punaiset korttinsa parhain päin. Osa selityksistä on vakuuttampia kuin toiset. Kriittisempi tekstin editoija olisi myös ehkä karsinut pahimmat omahyväisyyden hehkut pois. Itselläkin pääsi tavoitteellisesti urheillessani sekoittumaan se, kuinka hyvä on ihmisenä ja kuinka hyvä jalkapalloilijana, Tottilla tuntuu pitkän uran päättyminen olevan edelleen niin lähellä, että ihmisen arvo määrittyy kentällä osoitetun lahjakkuuden mukaan. Ainakin Tottin kohdalla.

Kirjan alkuun teemaksi yritetään liimata päähenkilön ujoutta. Lukuun ottamatta kohtia, joissa Rooman kuningas harmittelee sitä, kuinka oma rakas kaupunki on häneltä nykyään kielletty (kuvittele olevasi ujo/introvertti, joka ei viihdy isoissa väkijoukoissa, mutta olevasi niin suosittu, että minne ikinä menetkin sinne muodostuu iso väkijoukko), aiheesta ei kuitenkaan oteta juuri mitään irti. Tämä on valtava sääli, sillä ”ujo joukkueurheilija” tai ”introvertti joukkueurheilija” olisi ollut originaali ajatus, jossa olisi riittänyt käsiteltävää.

Lopulta ”Rooman kuningas” päätyy olemaan hyvin hyvin perinteinen urheilijaelämäkerta. Lapsuudessa nukuttiin pallon kanssa, lahjat olivat ilmeiset jo alusta asti, vanhemmat kannustivat jne. Sen jälkeen kerrataan kronologisesti kausia läpi. Tämä onneksi toimii, sillä moni asioista on nykyisen jalkapalloromantikko-sukupolven kirkkaassa muistissa. Niinpä kirjan lukeminen onkin parhaimmillaan intertekstuaalinen kokemus; luetaan ensin ottelusta tai maalista Tottin näkökulmasta, sen jälkeen mennään YouTubesta katsomaan videoita siitä ja eletään omat muistot asiasta. Varsinkin vuoden 2006 MM-kisat ovat itselleni tärkeä muisto, ja niitä pääsee tässä veivaamaan.

Kirja ei tuo genreeseen yhtään mitään uutta, paitsi sen, että se on elämäkerta nimenomaan Francesco Tottista. Se on tämän myyttisen miehen kohdalla riittänyt ennenkin hämmentävän pitkälle.

Arvio: 3,5/5

 

Siri Pettersen: Odininlapsi (Korpinkehät 1/3)

Tämä kirja on yksi kuudesta, jonka luin lomamatkan aikana. Tuli ahmittua, ja nyt on jo kolme kirjaa työn alla, joten muistot ja käsitykset näistä kirjoista ovat jo haalistumassa. Siksi kerron näistä kirjoista hieman tiiviimmin.

Siri Pettersenin Korpinkehät-trilogia on jo pitkään ollut sellainen YA-kirjallisuuden johtotähti. Sitä tunnutaan suosittelevan joka yhteydessä, ja herkästi itsekin olen sen nimen heittänyt ilmoille, kun joku on kysellyt mitä yläkoululaiset voisivat lukea. Kun sarja sitten löytyi eräästä kaupallisesta ääni- ja e-kirjapalvelusta, päätin ottaa selvää mistä on kyse, jotta ei tarvitsisi suositella sikaa säkissä.

Alku ei ollut lupaava. Fantasia-genrekin alkaa olla niin täynnä tavaraa viime vuosien mega-hittien jäljiltä, että Odininlapsesta ei alkuun tuntunut löytyvän mitään omaa. Maisemat, ihmiset ja maailmankuva toivat mieleen Veljeni Leijonamielen, päähenkilön dilemma Harry Potterin ja tapahtumamaailmaan sijoitettu muuri, joka jakaa kartan sivistyneisiin yhteiskuntiin ja mystifioituihin erämaihin Game of Thronesin. Kertoja Hirka tuntuu myös alkuun kovin lapselta, ollakseen ya-kirjan tärkein henkilöhahmo. Olin itse asiassa melko lähellä jättää kirjan kesken. Omaperäisyyden puute, lapsellisuus, ja kirjaa varten luodun mytologian ja maailman tuntematon termistö tekivät lukemisesta työlästä.

Odininlapsi

 

Sitten tapahtui ”jotain”, ja tämä jotain lienee samaan aikaan yksinkertaisin ja mystisin asia kerronnan historiassa: tarina kaappaa mukaansa. Pikkuhiljaa fantasia-maailmaan pääsee sisään, päähenkilö joutuu pakon edestä kasvamaan aikuisemmaksi, ja tarinaan tulee ihan eri tason jännitystä.

Päähenkilö Hirka on pian 15-vuotias tyttö. Hirkan maailmassa ihmiset osaavat ”syleillä mahtia”, eli jollain tavalla antaa luonnossa piilevän voiman tulla osaksi kehoaan, ja sen avulla pystyä normaalia parempiin suorituksiin erinäisillä aloilla. Hirkalta tämä taito tuntuu kuitenkin puuttuvan. Kaikkien pienistä kylistä koostuvan valtakunnan 15-vuotiaiden pitää matkustaa pääkaupunkiin todistamaan syleily-taitonsa. Tämä on tärkeää siksi, että on olemassa toisia maailmoja ja niistä tulevia pahoja otuksia, jotka näyttävät muuten samalta kuin muut maailman ihmiset, paitsi että ne eivät osaa syleillä. Lisäksi niiltä puuttuu häntä. Muistinko mainita, että myös Hirkalta puuttuu häntä?

Tämän juonikudelman päälle kietoutuu lukuisia muita, ja ensimmäinen kirja päättyy pisteeseen, jossa lukijalle jää sellainen olo, että vasta nyt hän on oppimassa jotain kirjan tapahtumamaailmasta. Palaamme siis asiaan trilogian kahden muun kirjan lukemisen jälkeen.

Mitä tulee lukusuositukseen, niin – yllätys yllätys – suosittelijan on tunnettava se, kenelle suosittelee. Tätä kirjaa suosittelisin sellaiselle, joka muutenkin lukee jonkin verran, ja jolta löytyy heittäytymiskykyä/mielikuvitusta antautua tällaisen fantasia-maailman huokuteltavaksi. Keskiverto-yläkoululaiselle en tätä välttämättä suosittelisi, alku on sen verran haastava, että sellainen jolle lukeminen on jo muuten vaikea ajatus, saattaa menettää toivonsa.

Arvio: 3/5