Donna Tartt – Tikli

Vau. Tyhjää, tylsää, kliseistä, teennäistä, ja täysin riittämätöntä yrittää kuvata tätä romaania yhdellä sanalla – varsinkin jos se sana on niin väsynyt kuin ”vau”. Käytän sitä siitä huolimatta, sillä todennäköisesti kaikki muutkin yritykseni tavoittaa jotain tämän kirjan lukukokemuksesta jäävät ihan yhtä kauas. Tämä juuri meneillään oleva yritys kirjoittaa tästä kirjasta tiivistävä 500 sanan ”arvio”, pikainen blogipostaus, tuntuu suurinpiirtein samalta kuin yrittäisi maalata talon puuväreillä.

Olen kuriton lukija. Minulla on goodreadsissa toistasataa nimikettä pitkä ”to read” -lista, johon vetoan aina kun joku suosittelee lukemaan jonkin kirjan, joka ei aiheuta itsessäni minkäänlaista sisäistä läikehdintää. Kirjahyllyssäni on varmaan kymmeniä lukemattomia kirjoja. Näistä huolimatta sooloilen kirjastoissa ja kirjakaupoissa, ja muuten hyvin organisoituneena ja järjestelmällisenä – joku sanoisi varmasti jäykkänä – persoonana lukujononi on epäjärjestyksessä kuin ekaluokkalaiset Fazerin tehtailla. Tiklin ostin Suomalaisen kirjakaupan pokkaritarjouksesta (kolme pokkaria 15 eurolla), ja se oli kahden helpon valinnan jälkeen se kolmas, loikka tuntemattomaan -tyyppinen valinta.

Tikli

Kun avopuolisoni katseli mitä luin, ja luki takakannen, hän totesi minulle että vaikken ole kovin taiteellinen ihminen, tarkoittaen todennäköisesti sokeaa visuaalista silmääni, luen hänen mielestään ”taiteellisia” kirjoja. Taiteellinen on mielestäni vaarallinen sana, se jostain syystä ainakin minun kokemuspiirissäni sisältää jonkilaisen mädäntyneen teennäisyyden ja vaikeatajuisuuden alamerkityksen. Siinä mielessä Tikli ei ole taiteellinen, se on mielestäni suhteellisen helppolukuinen, ja teennäisyyttä siinä ei ole tippaakaan.

Toisaalta se on kirja, nimensäkin taideteokselta saanut, nimenomaan taiteesta. Pohjimmiltaan se on kuitenkin kirja elämästä ja elämän kokemisesta, joka sisältää filosofista pohdintaa kauneudesta ja taiteesta. Siinä on juonenkulkuja ja isoja teemoja useampaankin romaaniin, pituuttakin on melkein 900 sivua. Jotenkin nyrhittynä se kertoo kuitenkin New Yorkissa asuvan Theodore Deckerin elämästä esiteini-iästä kolmekymppisiin. Se on kerroksellinen, monitunnelmainen ja -teemainen. Tarttin pitkät virkkeet ovat kuin ne piirrettyjen tuoksut, joita seuraamalla lukijaa johdatellaan tunnelman sisään.

Jos maailmaa halusi ylipäätään ymmärtää, oli toisinaan keskityttävä vain pikkuruiseen osaan siitä, katsottava tarkkaan sitä, mikä oli käsillä, ja pantava se edustamaan suurempaa kokonaisuutta, mutta sen jälkeen kun maalauksen tuki oli kadonnut altani, minusta oli tuntunut siltä, että olin hukkumaisillani ja tukehtumaisillani johonkin suunnattomaan – en pelkästään ajan ja tilan ennustettavaan suunnattomuuteen vaan ylitsepääsemättömiin etäisyyksiin, jotka levittäytyivät ihmisten välille silloinkin, kun he olivat käsivarrenmitan päässä toisistaan, ja päätäni alkoi huimata, kun ajattelin kaikkia niitä paikkoja joissa olin ollut ja kaikkia niitä paikkoja joissa en ollut ollut, kadotettua ja suunnatonta maailmaa, likaista kaupunkien ja kujien sokkeloa, kauas kulkeutuvaa tuhkaa ja vihamielisiä suunnattomuuksia, käyttämättömiä yhteyksiä, kadonneita esineitä joita ei koskaan löydettäisi ja maalaustani, jonka tämä mahtava virta oli pyyhkäissyt mukaansa ja vienyt jonnekin kauas: pikkuruisen hengen pirstaleen, heikon kipinän joka keikkui tummalla merellä.”

Niin. Hieno kirja, suosittelen lämpimästi. Kerronnan mukaansatempaavuus ja pohdintojen syvällisyys on mukavasti nousujohteista loppua kohden, joten hieman voimia kirjan ensimmäisiin osiin. Imu tulee kyllä myöhemmin. Täydet viisi.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s