Salla Simukka: Punainen kuin veri (Lumikki-trilogia 1/3)

Ya-kirjallisuudesta on puhuttu suhteellisen paljon. Ya-lyhenne tulee sanaparista ”young adult”, joka omassa mielessäni kääntyy helposti ja perusteetta teini-ikäisille tehdyksi kirjallisuudeksi, vaikka suora käännös tarkoittaa nuorta aikuista, jollainen koen itsekin vielä vetreän 28-vuoden iässä olevani. Siitä huolimatta en voi kiistää, etteikö minulla tätä lukiessani olisi ollut pieni suojamuuri sen suhteen, etten saa tykätä liikaa tästä koska se on ”teini-ikäisille” suunnattua kirjallisuutta. Olen hyvin tietoinen siitä, kuinka epäreilua tämä on kirjan, kirjailijan ja oman lukukokemukseni kannalta. Sille ei kuitenkaan mahda mitään, kun ya-genren kohdalla puhutaan myös sellaisista sarjoista kuin Twilight tai DIMILY-trilogia, jotka nekin täysin härskisti tuomitsen lukematta, koska en usko että sietäisin niiden lukemista alkuunkaan. Tämä on se vaara genreissä, sillä Salla Simukan Lumikki-trilogia ei ehkä ansaitse rinnastusta näihin, ja voisi ihan yhtä hyvin – ellei osuvamminkin – vertautua vaikka johonkin dekkari-sarjaan. Samoin voisin kuvitella lukevani Siri Pettersenin Odinin lapsi –sarjan, joka sekin on kategorisoitu ya-kirjallisuudeksi.

PunainenKuinVeri.jpg

 

Luin kirjaa koko ajan tosi vahvasti sen filtterin läpi, että kyseessä on nuorille suunnattu kirja. Petyin esimerkiksi siihen, ettei normaalia lukioelämää tai arkea kuvattu juuri lainkaan. Lumikki Andersson on riihimäkeläinen nuori, joka on muuttanut Tampereelle käydäkseen ilmaisutaidon lukiota, vaikkei päällimmäinen motiivi muutolle ilmaisutaito olekaan. Kun koulukavereiden kotibileiden aikana hulppean talon pihaan ilmestyy muovikassillinen verisiä seteleitä, joutuvat lukiolaiset mukaan johonkin sellaiseen, mihin eivät voi valmistautua. Lumikki ajautuu sitten tähän mukaan, vaikkei ole kenenkään tapahtuneeseen liittyvän hyvä ystävä, ja pitää yhtenä monista periaatteistaan ettei ”sekaannu muiden asioihin”.

Juonellisesti kirja on ihan puhdas trilleri, ei mikään nopeusrajoitettu mopoauto-trilleri. Pahoittelut taas epäreilusta ennakkoasenteesta, ja siitä että lähtöolettamuksena on se, ettei nuorille suunnattu kirja olisi jollain tavalla ”täysiverinen”. Kerronta vetää, juonta kuljetetaan tasaisen imevää tahtia, ja tapahtumien kehitys on uskottavaa vaikka asiat välillä eskaloituvatkin kuin Will Ferrel-elokuvassa.

Suurin ongelmani epäreilun asenteellisuuden lisäksi on kirjan päähenkilö, Lumikki Andersson. Lumikin taustalla on todella rajua koulukiusaamista, jota ei koskaan tule kyseenalaistaa tai väheksyä. Muuten hahmo tuntuu paljon enemmän kokoelmalta nuorten tyttöjen toiveita siitä, millaisia haluaisivat olla, kuin oikealta ihmiseltä. Vaikka taustat ovat rajut, ja nyt Lumikki ajautuu syviin vesiin, niin yleiskuvaus hänen nykyisestä elämästään on kuitenkin aika helppoa ja sujuvaa. Ongelma saattaa hyvin olla myös omassa mielikuvituksessani ja mikroskooppisessa kosketuspinnassani parikymppisten naisten elämään, mutta tämä oli kuitenkin seikka, joka kaihersi lukukokemustani merkittävimmin.

Jos tätä joku opettaja-kollega on lukenut, niin kirja sopii kyllä joillekin alakoulun varhaiskehittyneimmille, mutta lienee osuvimmillaan yläkouluikäisille ja heitä vanhemmille. Väkivaltaa on koulukiusaamisen kuvauksessa jonkin verran, ja nämä kohtaukset ovat muutenkin kirjan melkein rajuinta antia. Ahdistavia ja jännittäviä kohtauksia on muutama. Suoraa seksiä tai seksikästä kuvastoa ei ole, hyvin vienoja vihjauksia ja lukioikäisten poikien muutama siihen viittaava kommentti esiintyy.

Arvio: 3,5/5

Jo Nesbö: Lepakkomies

Lomamatkan lukumarathon: 7/7

Tämä on toinen kirja jonka jouduin häpeäkseni ostamaan matkakohteesta. Kirjojen määrän valinta lomamatkalle onkin paljastumassa samanlaisiksi arpajaisiksi kuin keitettävän riisin määrän arviointi. Mitenkään suunnitelmallisesti en ollut aikonut ruveta lukemaan Nesböä, vaan tämä oli suomen- tai englanninkielisistä kirjoista kiinnostavin vaihtoehto.

Täytyy sanoa, että aluksi olin aika tuskastunut valintaani. Kirja on julkaistu vuonna 2001, ja vaikka silloin alakouluikäisenä en ole varmaan ihan aallonharjalla ollut siitä, missä yhteiskunnallinen keskustelu menee, on Nesbön tekstissä mielestäni vahvoja viitteitä aikojen muuttumisesta. Ja nimenomaan hyvään suuntaan, vaikka sitä välillä onkin vaikea uskoa. Itse tulkitsen osan heitoista ja huumorista sellaiseksi, josta nykyään voisi nousta jonkinlainen kohu. Jonkinlainen homofobian ja bodyshamingin pohjavire on aistittavissa varsinkin kirjan alkupuolella. Tämän lisäksi myös kaikki muut hahmot tuntuvat olevan karikatyyrimaisen stereotyyppisia. Tietokonenörtti, paineiden alla oleva johtaja, alkoholisoitunut poliisi jne jne. Tässä tosin on se vaihtoehto, että a) tulkitsen ja aistin väärin, ja b) Nesbön hahmot olivat kirjoitusaikana vähemmän tyypillisiä, mutta nykyaikana jokainen lainvalvoja-tyyppi on esiintynyt jossain tv-sarjassa tai Netflix-dokkarissa. Onhan sentään kaikilla Forssaa suuremmilla kaupungeilla jo oma C.S.I-versiointinsa.

Lepakkomies

 

Kirjan loppuun asti luettuani olen jopa melkein valmis myöntämään, että tulkintani alkuosan abcmaisesta äijjjä-kulttuurista on väärä. Teoksen parasta osaa ovat mielestäni aboriginaalien historian ja kulttuurin avaaminen. Tämä on kontekstin kannalta oleellista, onhan sarjan sankari, norjalainen poliisi Harry Hole matkustanut Australiaan tutkimaan Norjan kansalaisen murhaa. Apuna Holella on aboriginaali-taustainen Andrew Kensington.

Joko kirja paranee loppua kohti, tai sitten laskin sitä lukiessani pikkuhiljaa oman epäilykseni hälvenemisen myötä hiukan asennettani ja nautin puhtaammin lukemisesta. Mutta jotenkin vain tuntuu, että alun huumorikaan ei uppoa nimen lausumisesta väännettävästä vitsistä alkaen, kun taas loppupuolella tuntuu, että oma huumorintajuni saattaa sittenkin liikkua samoilla taajuuksilla kirjailijan kujeilun kanssa. Juoni on vetävä ja ihan taitavasti rakennettu, joskin ihan kaikkia päähenkilön ratkaisuja ja motiiveja, kuten en myöskään poliisien tutkintalinjoja ja johtopäätöksiin syöksymistä ihan joka kerta ymmärräkään. Myös ihmissuhdepuolella asiat ovat kohtuuttomasti helpompia kuin oman kokemukseni mukaan. Tosin ymmärrän, että tässä paljastan vähintään yhtä paljon itsestäni kuin ko. kirjasta.

Aika harvoja kirjoja olen näin jyrkästi arvostellut, tai syyttänyt kivikautisuudesta näin vakavasti. Positiiviset asiat ovat kai päässeet varisemaan mielestä, sillä kun mietin kokonais-lukukokemusta, niin ihan hyvin viihdyin tämän kolhiintuneen opuksen parissa. Hyvinkin todennäköisesti tulen lukemaan toisenkin kirjan Harry Hole -sarjasta.

Arvio: 3/5

Phil Jackson: Eleven Rings – The Soul of Success

Lomamatkan lukumaraton osa 6/7:

En ole ihan varma mistä keksin lisätä tämän kirjan ”to read”-listalleni. Todennäköisesti joku valmentaja tai johtaja nimesi esikuvakseen Phil Jacksonin. Etsin tätä kirjastosta jo reilu vuosi sitten, mutta löysin vain miehen aiemman teoksen Sacred Hoops, jonka luin ja joka avasikin mielestäni hyvin sitä, miksi miestä pidetään niin myyttisenä hahmona. Tämän kirjan kuuntelin Audiblen äänikirjana.

Kirjan rakenne on hyvin yksinkertainen. Lukuun ottamatta ensimmäistä lukua, jossa eletään Jacksonin viimeistä mestaruuskautta Los Angeles Lakersin peräsimessä, kirjassa käydään Jacksonin valmennusuraa kronologisessa järjestyksessä läpi. Väliin Jackson sitten avaa valmennusfilosofiaansa ja siihen vaikuttavia arvoja, siteeraa itämaisen filosofian klassikkoteoksia ja tekee erilaisia listoja opetuksistaan.

11Rings

 

Urheilu-narkkarina tällainen kausien läpikäynti jälkikäteen on tietenkin mielenkiintoista kuultavaa. En ole itse millään lailla koripallofani, lajia seuraan lähinnä silloin kun Suomen maajoukkue on jossain arvokisoissa, ja pelien seuraamisesta tulee niin iso juttu että siihen imeytyy väkisinkin mukaan. Totta kai henkilöt kuten Michael Jordan, Shaquille O’Neal ja Kobe Bryant ovat silti tuttuja, ja heidän persoonallisuuksistaan kuulee mielelellään esiripuntakaista analyysia.

Jacksonin valmennusfilosofiaa avataan myös, joskin tällaiselle koripallo-maallikolle esimerkiksi tätä ”triangle offencea” olisi voinut vähän enemmän avata. Tähän Jacksonin pelikirjan taktiseen sisältöön viitataan sen verran usein, että asiaa olisi voinut avata hieman selkeämmin. Tai sitten kyseessä ei ole mitään sen ihmeellisempää, kuin hyökkäys jossa palloa ei pyritä pelaamaan tähtikultti-vetoisesti yhdelle pelaajalle niin usein, vaan jossa hyökkäyksen päättäviä pelaajia on kolme, ja pallon liikuttelu erittäin tärkeää. Tätä mindfulness ja zen-puolta avataan myös, joskin omalla kohdallani Sacred Hoops oli jo vienyt lihat kupista aiheesta, ja avasi tätä omasta mielestäni paremmin. Välihuomautuksena se, että Jackson viittasi tässä kirjassa vielä kolmanteen tekemäänsä kirjaan, joten ilmeisesti omaa filosofiaa ja osittain lomittaista sisältöä tämänkin kirjan kanssa on yritetty venyttää useammankin kirjan materiaaliksi.

Urheilu- ja valmennusnäkökulmasta teos herätti ihan kiinnostavia pohdintoja. Ensimmäinen näistä on yllä olevaan liittyvä, sillä välillä tuntuu, että Jackson on voittanut 11 NBA-mestaruuttaan varsin kevyellä pelillisellä sisällöllä. Ehdotan tätä ajatusta hyvin varovaisesti, koska ymmärrykseni koripallon taktiikoista rajoittuu hyvin pitkälti Coach Carter –elokuvaan. Toinen on se, että vaikka Jackson puhuu koripallosta joukkuepelinä, ja esittelee filosofiaansa sellaisena zen-buddhamaisen tyynenä hyväksymisen filosofiana, ovat miehen selitykset ja puhe yksittäisistä otteluista näiden kanssa ristiriidassa. Tuomareita syytetään monista tappioista, ja monien ottelusarjojen alla ja yksittäisistä peleistä puhuttaessa suurennuslasin alle nousevat nimenomaan yksilöt. Holistisen valmennuksen pioneeriksi ja koripalloa joukkuepeliksi alleviivaavaksi valmentajaksi Jacksonin puhe on yllättävän yksilökeskeistä. Edelleen, erilaiset match-upit ovat koripallossa ymmärtääkseni tärkeitä, ja amerikkalainen (urheilu)kulttuuri varsinkin NBA:ssa on jo valmiiksi tähän suuntaan hyvin voimakkaasti tönivää. Mutta ainakin omaan korvaani särähtää tässä selkeä ristiriita.

Joku koripallofani saa tästä todennäköisesti enemmän irti, vaikka kuten totesin, kaikki urheiluniilot löytänevät viehätyksen siitä, että tässä käydään käytännössä NBA:n kaudet 90-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin saakka seikkaperäisesti läpi. Sen verran porttiteoriaa vahvistavana tavarana tämä myös toimii, että aion todennäköisesti lukea myös 90-luvun alun Chigago Bullsia käsittelevän The Jordan Rules –kirjan.

Arvio: 2,5/5

John Grisham: Gray Mountain

Lomamatkan lukumaraton osa 5/7:

Olen melkein aina yliarvioinut itseni lukijana lomamatkoilla, suuntautuivat ne sitten vanhempieni kesämökille, interrailiin tai jonkinlaiselle ranta- tai seikkailulomalle. Pakannut mukaan sen verran kirjoja, että ne vievät käsimatkatavaroista puolet ja ruumaan menevistä laukuista neljäsosan tilasta. Ostanut päälle vielä lentokentiltä kirjan kaksi lisää.

Tulen tekemään näin myös jatkossa, sillä tällä kertaa minulle sattoi nolo katastrofi: kirjat loppuivat kesken.

Lomakohteet ovat markkinatalouden tuotteita siinä missä muutkin rahalla ostettavat hyödykkeet ja palvelut. Sellaisina ne kuvaavat nykyaikaa ja ihmisten tapoja viettää aikaa eroosion kaltaisella, armottoman rehellisellä tavalla. Kirja-fiilistelijän kannalta valitettavasti nykyaika on sellaista, jossa ihmiset valitsevat lähisaarille ja luoliin retken tekevän purjelaivan sen mukaan, missä on ”free Wi-Fi”. Kirjakauppaa ei monista lomakohteista sen sijaan löydy ollenkaan, ja jos löytyy, se on yksi ainoista palveluista, joka on lähtökohtaisesti suunnattu natiivi-väestölle. Traaginen ajankuva. Yksi monista asioista, jossa ihminen sulkee silmänsä itse itselleen tekemältä hallalta, säilyttääkseen saavutetut edut ja mukavuudenhalunsa tyydytettynä.

Syvä huokaus.

Onneksi yhdessä ”bio marketissa” oli yksi ständillinen pokkareita, josta poistin John Grishamin Gray Mountain -nimisen teoksen välimerensuolaiseen 11,90 euron hintaan. Hintaa lukuun ottamatta löytöön oli syytä olla tyytyväinen jo ennen lukemista, sillä olen Grishamin jonkinlainen fani; kovin montaa miehen teosta ei lukematta ole, joskin luin ne yläkoulu- tai lukioiässä. Jos maailmassa olisi riittävästi aikaa jo luettujen kirjojen uudelleen-lukemiseen, saattaisin palata jopa joidenkin grishamien pariin tällaisena pysähtyneenä kesäpäivänä, jona tätä kirjoitan.

GrayMountain

 

Finanssi-kriisi on päällänsä, rikkaat firmat New Yorkissa ovat pahassa pulassa, joten niin ovat lakifirmatkin, joiden tärkeimpiä asiakkaita rikkaat firmat ovat. Samantha Kofer on yksi nuorehkoista lakimiehistä, joka joutuu etsimään uuden työpaikan. Tosin firma ojentaa kättänsä: irtisanotut työntekijät saavat pitää sairasvakuutuksensa, ja vuoden päästä ehkä jopa työpaikkansa, mikäli tekevät vuoden vapaaehtoistyötä jollakin firman osoittamista lakiasiaintoimistoista.

Vaikka päähenkilö eroaa ainakin sukupuoleltaan Grishamin aiemmista novelleista, päätyy tapahtumapaikaksi melko grishammainen paikka. Pienen Virginian osavaltion Bradyn kaupungin vähävaraisille tarkoitettu hyväntekeväisyys-lakitoimisto.

Hauskaa sattumaa on, että tässä kirjassa on hyvin samoja vivahteita kuin vain paria päivää aiemmin lukemassani Antti Tuomaisen Kaivos-dekkarissa. Molemmissa kirjoissa itse tarina hahmoineen jää jopa sivuosiin, kun kirjailija valottaa kaivostoiminnan pimeitä puolia. Itseäni tämä ei ollenkaan haittaa, vaan nautin lukemisesta kummassakin tapauksessa myös näin, vaikkeivät nämä mitään tietokirjoja olekaan. Tuomainen liikkuu Talvivaaran pienissä kuvioissa, mutta Grisham kertoo hiilen tuotannon kirjaimellisesti ja kuvainnollisesti mustasta maailmasta. Hiilikaivoksien kuvailua lukiessa toivoo, että kyse olisi täysin fiktiivisestä kirjasta.

Ei käy kieltäminen: päähenkilöön on hankala samaistua, hän tuntuu päätöksineen välillä aikamoiselta tuuliviiriltä, ja juonenkäänteetkin ovat monesti hiukan ennalta-arvattavia. Mutta Grishamilla on hallussaan se kaava, jolla kirjoitetaan kirjoja joita lukiessa ei jäljellä olevien sivujen määrää tule laskettua. Hauskana yksityiskohtana muuten, GoodReads-palvelun ensimmäisen arvion tästä kirjasta on kirjoittanut Grisham itse.

Arvio: 3,5/5

Juha Itkonen: Ajo

Lomamatkalla luettua osa 4/7:

Juha Itkosen Ajo alkaa vähän yskähdellen. Kirjassa on neljä kertojaa, ja siinä liikutaan nykyhetkessä ja 60-luvun puolivälissä vuorotellen. Alussa Ajo muistutti minua paljonkin Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksestä, varsinkin kertojista 60-luvun Heljä muistutti ainakin minun pienessä mielessäni paljon Kinnusen Lahja-henkilöä.

Rakenteessa on kuitenkin jotain äärimmäisen taitavasti kudottua. Kerronnassa ilmiselvästi läsnäolevia jännitteitä ja muita seikkoja selittävät asiat ja tapahtumat paljastetaan oivaltavalla tavalla. Ensin pitkään aikaan voi vain arvailla siitä, mitä on kenties tapahtunut. Sitten Itkonen johdattelee pikkuhiljaa kohti oikeaa arvausta, kunnes juuri ennen sen paljastumista antaa isomman vihjeen, joka saa lukijan pysähtymään ja sanomaan itselleen ”ahaa, se oli kuin olikin näin.”

Ajo.jpg

Tarinat yhteen nivoo sukulaissuhteiden lisäksi kirjan nimen mukaisesti autolla ajaminen. Nykyaikaisella bemarilla 2000-luvulla ajaa mainostoimistossa työskentelevä Aino lapsensa kanssa, ja 60-luvulla ajelee Heljän lisäksi hänen aviomiehensä Onni.

Mistä itse tykkään kirjallisuudessa, on sen kyky kiinnittää lukijan huomio, ei ainoastaan kirjaa lukiessaan vaan ihanteellisimmillaan myös myöhemmässä ajattelussaan, sellaisiin asioihin, ilmiöihin ja tunteisiin, joihin hän ei ilman kirjallisuutta ole osannut kiinnittää huomiota. Tässä Karl Ove Knausgård on suvereeni mestari, ja Juha Itkonen ainakin kansallista kärkitasoa. Tämä kirja on jälleen yksi näyte siitä.

Itkosen lause myös miellyttää itseäni, hän osaa pukea asioita sellaisella tavalla, josta itse vähän kirjoittavana ja paljosta kirjoittamisesta haaveilevana miettii väkisinkin: ”osaisinpa itsekin pukea tuon ajatuksen noilla sanoilla.” Syvyyttäkin kirjasta löytyy, teemoja on esimerkiksi ihmisen muisti, tarinallisuus ja muistojen luotettavuus, sekä uskonnollisuus ja uskonto.

Lopuksi on vielä pakko myöntää, että luettuani tätä koko ”pitkän päivän” pool-clubilla, ja kirjan jäätyä muutaman kymmenen sivun verran kesken, luin sen hotellissa myöhään vielä loppuun. Ja yksin hereillä, lukuvaloni kanssa kahdestaan kaskaiden huudon keskellä, kirjan loppu liikautti jotain isoa kimpaletta sisälläni. Varsinkin kun Itkonen kirjan päätteeksi kertoo tarinan yhtymäkohdista todellisuuteen.

Arvio: 4,5/5