Paperi T: Post Alfa

Paperi T on haastava ilmiö. Rap-artistiin on lyöty älykkö-räppärin leima, hänen musiikkinsa ja lyriikkansa on sanottu koostuvan name-droppailusta ja luettujen teoksien luettelusta, ja koko ilmiö on pantu pakettiin ja samaan konttiin punavihreän poliittisen aatteen, imago-lasien, 16 eri sukupuolen ja soijalatten kanssa. Paperi T:n faneja taas on sanottu ivalliseksi muka-kultturelleiksi em. kontin sisältöjen pinnallisiksi kuluttajiksi. Artisti, oikealta nimeltään Henri Pulkkinen, ei haastatteluissa ja hämyisissä YouTube-dokumenteissa ole ainakaan pyrkinyt karistamaan näitä luokitteluja.

Ja sitten tuli vielä tämä runokirja.

Mun oma suhtautuminen ”Papruun” on ollut aina yksioikoisen positiivinen. Olin pistänyt nimen merkille jo ennen Malarian pelko –levyn ilmestymistä. Kuuntelen suomiräppiä melko laajalla skaalalla, ja Paperi T on aina ollut ahkera ja epäilemättä myös suosittu vierailija toisten räppäreiden biiseissä. Lyriikat ovat tietysti aina toimineet, mutta name-droppailun sijaan muhun on iskenyt se vihainen tylytys-flow, jonka suuri yleisö tunnistanee parhaiten Sannin kanssa tehdystä yhteiskappaleesta, Oo se kun oot. Ensimmäisestä soolo-levystä tykkäsin älyttömästi. Ja totta kai vihlaisee se, että se stereotypia Paperi T -fanista, ”kolmekymppinen punavihreä”, osuu niin lähelle.

PostAlfa

Kun nyt sitten vihdoin päätin lukea myös kakkoslevyn sijasta ilmestyneen runokirjan, Post Alfa, luin sitä koko ajan tavallaan meta-tasolla myös. Inhottaa, kun se mitä muut ajattelevat vaikuttaa omaan kokemukseen lukemisesta. On maailman helpoin asia sanoa, että älä välitä siitä mitä muut ajattelevat. Helpompaa on ainoastaan tehdä siitä meemi, jossa on joko yksinäinen uljas eläin tai kaukaisuuteen tuijotteleva takaviistosta kuvattu ihminen. Totuus on kuitenkin se, että halusimme tai emme, tällaiset asiat vaikuttavat meihin vähintäänkin alitajuisesti, ja se vaikutuksen magnituudi on valtava. Eikä tämä tarkoita sitä, että lukiessani tätä yksin perheeni mökillä kymmenien kilometrien päässä kenestäkään tutusta, miettisin jotenkin koko ajan mitä ne musta miettii tai sanoo. Vaan sitä, että haluamattani luin tätä kirjaa jatkuvasti tavallaan etäältä, turvaetäisyyden päästä.

Mitä se käytännössä tarkoittaa on se, että mun olisi hirvittävän vaikea ruveta tässä hehkuttamaan Post Alfaa jonkinlaisena nerouden ilmiintymänä. Runoutta tuntevien ja kuluttavien puolelta on Paperi T -faneille lyöty uusi stereotypia: ihmiset, jotka eivät ymmärrä runoudesta mitään, ja joiden ensimmäinen lukema runokirja Post Alfa on, ja jotka sitten esiintyvät jotenkin runouden asialla tai runouden ystävinä. Yritän olla lihallistumatta täksikin stereotypiaksi. En ole siis aiemmin lukenut runoja, sen enempää kuin peruskoulussa ja opettajankoulutuksessa niihin on törmännyt. Jos Post Alfaa siis haluaisi arvioida jollain tavalla, olisi etukäteen pitänyt kai tutustua sen edustamaan genreen edes auttavasti.

Niinpä luin Post Alfaa vähän kuin lukisin CD-levyjen mukana tullutta vihkosta, josta lyriikat löytyivät. Ja mikäs siinä, onhan Paperi T kirjoittajana oivaltava ja oma tunnistettava tyylikin löytyy. En tiedä miten runoutta pitäisi lukea, mutta yritin lukea hitaasti ja pohdiskellen, ja useimmat runot enemmän kuin yhden kerran. Teemat ovat tuttuja soolomusiikista, varsinkin vastajulkaistu kakkoslevy Kaikki on hyvin muistuttaa mielestäni enemmän Post Alfaa kuin Malarian pelkoa. Nuorena kuolemisen ihannointi ja vihjailu vähän häiritsee itseäni, tosin ehkä se on vain metafora oman elämän tyhjyydelle eikä vakavasti otettavaa itsemurhan kanssa flirttailua.

Paperi T:n lyriikan nauttimisesta koostuu puolet lukukokemuksesta. Toinen puoli on sellaista hämmentävää korkealentoista pohdintaa siitä, mitä on taide ja runous. Mulle tulee hiukan mieleen sellainen rasittava luennoitsija, joka esittää että kaikki on taidetta ja pyytää kiistämään. Tai se kaveri, joka signeerasi pisuaarin ja toimitti sen taidegalleriaan jossa se edelleen vetää ihmisiä jonoiksi asti. Tässä ei sinänsä ole mitään väärää, taiteen tehtävä lienee haastaa ja provosoida ajattelua. Tämä ”mitä on taide” -keskustelu ei vaan ole koskaan ollut sellainen, johon mulla olisi minkäänlaista halua ja/tai natsoja osallistua. Niinpä vallitseva tunnetila on hämmennys, kun kirjaimellisten tyhjien aukeamien lisäksi teoksessa on myös aukeama, jossa lukee vain ”tyhjä aukeama”. Tai miksi yksi aukeama on taitettu niin, että rivi ikään kuin jatkuu suoraan seuraavalle sivulle ja osa tekstistä meinaa jäädä näkymättömiin taitokseen. En tiedä.

Lukukokemukselleni löytyy termi urheilumaailmasta. Se on ”paralysis by analysis”, jossa suorittaja ajattelee liikaa ja estää samalla itsensä suorittamasta sitä mitä piti suorittaa tai kokemasta sitä mitä piti kokea. Tai jos ihan rehellisiä ollaan, suurimmat ongelmat ovat siinä, miten yritän pistää tätä kokemusta nyt sanoiksi yrittämättä arvioida runokirjaa ja olematta kävelevä klisee. Luin Post Alfan CD-levyn lyriikkavihkosena ihan sujuvasti.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s