Mäntyniemen Herra: Vuoteni, elämäni: Päiväkirjat 2013-2018

Niille, jotka ovat heti otsikon perusteella pohtimassa, että tämä Sauli Niinistö -kirja vuodelta 2018 meni kyllä kokonaan ohi, kerrottakoon että kyseessä on Image-lehden palsta. Palstalla kuvitteellinen ”Mäntyniemen herra” pitää päiväkirjaa elämästään ja työstään Suomen presidenttinä. Palstan takana olevaa tiimiä ei kai paljasteta missään, ja jutut ovat melko ronskinpuoleisia. Juuri rohkean ronskiuden takia palsta onkin suosikkiosioitani kyseisestä lehdestä yhdessä lopun ”nämä meidän piti vielä kysyä”-provokaatioiden kanssa. Itseä journalismiin vihkiytymättömänä kiinnostaa, että venytetäänkö jonkun ohjenuoran kuituja äärimmilleen, kun loppuun on isketty Sauli Niinistön oikea twitter-tili ja kerrottu, että Mäntyniemen Herra löytyy täältä twitterissä.

Parin viikon ”päiväkirjamerkinnöistä” muodostuvan palstan kokoaminen parisataa sivuiseksi kirjaksi on helppoa. Kaltaiselleni ahmija-lukijalle se ei kuitenkaan ole erityisen toimivaa. Vitsi, eli se millaiseksi Niinistö ja hänen elämänsä, kiinnostuksen kohteensa ja suhteensa esimerkiksi vaimoonsa Jenni Haukioon puuduttaa isoina annoksina melko nopeasti. Tämä on täysin luonnollista, sillä palstan kirjoittajat eivät koskaan ole tarkoittaneet että näitä luettaisiin jotenkin pitkäkestoisesti putkeen. Kirjasta saisi eniten irti, jos malttaisi lukea sitä pienissä pätkissä, ja mahdollisesti välillä aktiivisesti palautella mieleen mitä sisä- ja ulkopolitiikassa kyseisenä ajankohtana tapahtui.

Jos vitsi siis kiinnostaa, suosittelen ostamaan yksittäisen Image-lehden. Jos naurattaa sopivasti, tilaa kyseinen aikakauslehti tai lue sitä kirjastosta. Tämän kirjan takia ei välttämättä kannata venyä äärimmilleen, elleivät vitsit naurata ihan katketakseen.

Arvio: 2,5/5

Carl Honore: Slow – elä hitaammin!

Carl Honoren self-help -kirja Slow – elä hitaammin! on jo teini-ikäinen. Silti sen teemat ovat pysyneet melko ajankohtaisina. Tämä on kirjalle sekä vahvuus että heikkous, sillä vaikka tällainen oman aikansa edellä oleminen on jonkinlainen osoitus älykkyydestä, tuntuu kirjan paasaus osittain lillukan varsilla leikkimiseltä, kun ”nopea maailma” on kirjoittamisen ja julkaisun jälkeen ehtinyt kehittää mm. riesan nimeltä älypuhelimet.

Sen lisäksi, että kirjan nimessä oleva huutomerkki hämmentää – ”elä hitaammin!” tuntuu kovin kiireiseltä ja käskyttävältä, senhän pitäisi olla ”elä hitaammin…” tai jotain muuta vastaavaa” – teos kärsii muutamasta perustavanlaatuisesta ongelmasta. Ensimmäinen on se, että kirjailija itse on teoksen kokeva subjekti. Objektiivisuus kärsii, kun ainakin minulle epäuskottavasti kertoja kuvailee, kuinka ennen oli kiireinen, äkäinen ja väsynyt, ja kuinka hänellä ei ollut aikaa edes omille lapsilleen ja ties mitä. Sitten luku kerrallaan kertoja näkee ja löytää valon, ja siltä seisomalta ymmärtää että tämäkin olisi pitänyt tehdä hitaammin ja muuttuu kokonaisvaltaisesti paremmaksi ihmiseksi. Meditaatiota harjoittaneet tietävät, että tapojen ja ajatuskulkujen muuttaminen vaatii harjoitusta ja toistoa, ja tuloksia ei saa mannaa taivaasta -tyylillä. Toinen ongelma minulle henkilökohtaisesti oli se, että samaan nippuun hidastamisen kanssa on isketty ”vaihtoehtoinen lääketiede”, joka on punainen vaate itselleni. Ymmärrän pointin potilaan kohtaavasta lääkäristä ja esim. akupunktion käytöstä käypä hoito -suositusten mukaisen hoidon lisäksi, mutta näiden rohtotohtoreiden nostaminen tasavertaiseksi tieteen saavutusten kanssa, oli se sitten vaihtoehtoiseksi lääketieteeksi nimeämällä tai jakamalla lääketiedettä ”länsimaiseen ja itämaiseen” soittaa foliohattu-hälytintäni. Porttiteoriassa tuosta on liian lyhyt matka rokotekriittisyyteen ja litteän maan -teoreetikkoihin.

Muuten kirja on ihan mukiin menevää tekstiä. Hitaat kaupungit ja hidas ruokailu ovat suosikkilukuni, ja mukavasti onnistutaan naulaamaan kaaleihin se pointti, ettei hidas elämä tarkoita hevosvankkureilla ajamista, 1920-luvun jälkeen keksitystä teknologiasta kieltäytymistä ja maalle muuttoa. Sellainen mindfulness ennen kuin mindfulness oli muotia -tyyppinen kirja, hyvässä ja pahassa.

Arvio: 2/5

Dan Brown: Alku

Vanha kunnon Robert Langdon on päässyt Dan Brownin käsissä jo viidenteen seikkailuunsa, ainakin jos uskomme Goodreadsia, ja miksi emme uskoisi. Symbologian professori on edelleen etevässä iskussa; nainen isketään 24 tunnissa, täysin ratkaisemattomat arvoitukset aukeavat professorille oikein klassisilla ”Heureka!”-hetkillä, ja tarvittaessa toimistotyöläisestä löytyy oikein kunnon toimintasankari.

Yllä oleva on sanottu pelkällä rakkaudella, sillä Langdonin seikkailut ovat erittäin viihdyttävää lukemista, ja sellaisena taitavasti kirjoitettu. Emme missään nimessä saisi painaa alas tai muuten väheksyä näitä ”sivun-kääntäjä”-kirjoja, sillä saadaksemme jonkun lukemaan ajanvietteeksi, hänen on jossain vaiheessa törmättä kirjaan, jossa on pakko lukea vielä yksi luku ennen lopettamista. Viihdekirjallisuudella lienee myös monia lukemisen hyödyistä, joten hattu pois Dan Brownin edessä.

Alku

Alku sisältää pähkinänkuoressa seuraavanlaisen juonen: tulevaisuustutkija Edmund Kirch (jos nimen kirjoitusasu on väärin, se johtuu siitä että kuuntelin tämän äänikirjana) on kutsunut kokoon kansainvälisen lehdistön. Lehdistötilaisuuden aiheena on Kirchin tekemä mullistava löytö, joka tulee muuttamaan kaiken, mm. tekemään uskonnot tarpeettomiksi. Löytö vastaa kysymyksiin, mistä me tulemme, mihin olemme menossa, joita toistetaan kirjassa vähintäänkin tarpeellinen määrä kertoja. Mutta, kohdatuista vastoinkäymisistä johtuen löytö jää paljastumatta. Yllättäen ollaankin tilanteessa, jossa löydön julkistamisen avaimet löytyvätkin tukevasti Robert Langdonin suljetusta nyrkistä. Alun ja lopun välissä ravataan pitkin Espanjaa, samalla toisessa tarinalinjassa Espanjan kuolevaa fiktiivistä kuningasta ja hänen palatsinsa henkilökuntaa seuraten. Äänensä saavat kuuluviin myös internetin salaliittoteoreetikot.

”Alku” on paitsi taattua Brownia, myös yllättävän kunnianhimoinen teos. Se tosin kasaa jännitystä ja isoja kysymyksiä niin paljon loppuratkaisuaan kohti, että jossain vaiheessa hirvitti maalaako Brown itsensä kulmaan. Kyllä sieltä ihan suht valkoisin sukin puikitaan kuiville kuitenkin. Parhaimmillaan kirja on lähellä populääritieteellistä, pahimmillaan siinä on ei-lainkaan-tekoälyltä-kuulostava tekoäly. Lopulta Brown päättelee teoksen kiitettävästi jonkinlaiseksi hybridiksi, jossa Da Vinci -koodi kohtaa Yuval Noah Hararin. Se on melkoinen suoritus se, mutta ei riitä tapetoimaan kaikkien homeläiskien päälle.

Arvio: 3,5/5

George R. R. Martin: A Knight of The Seven Kingdoms

Kuten jokainen, joka rakastaa hyviä tarinoita eikä ole naurettavan yliherkkä fantasialle, olen suuri Valtaistuinpelin fani. Ensi viikolla alkavan Game of Thrones –tv-sarjan viimeisen tuotantokauden kunniaksi valitsin luettavaksi George R. R. Martinin aikaan noin sata vuotta ennen Tulen ja jään laulu:n tapahtumia sijoittuvan A Knight of the Seven Kingdoms. 

Tarina sijoittuu tuttuun Westeråsin maailmaan, jossa vilahtelevat samat mahtisuvut kuin tutuimmassa Martinin tarinassakin. Päähenkilö on ”puskaritari” Dunk (tai ser Duncan the Tall). Kirja koostuu itse asiassa kolmesta Dunkin ja hänen aseenkantajansa Eggin seikkailuista kertovasta pienoisromaanista.

Ensimmäisessä, ”Puskaritari”-nimisessä kertomuksessa aseenkantajasta ritariksi lyöty Dunk joutuu hautaamaan oppi-isänsä, ja suuntaa sen jälkeen turnajaisiin ansaitsemaan kannuksiaan. Eräästä majatalosta löytyy Dunkille aseenkantaja, 10-vuotias ”Egg”, joka ei lopulta olekaan ihan sitä mitä aluksi luullaan. Turnajaisissa tapahtuu kummia niin sanotusti kentän ulkopuolella.

Toisessa, ”The Sworn Sword”-nimisessä tarinassa Dunk ja Egg ovat glorifioidussa vartiotornissa asuvan pikkuherran palveluksessa, kun linnan viljelysmaita kasteleva joki yllättäen kuivuu. Kohta kalistellaan miekkoja, ja samalla valottuu taas iso osa Westeråsin historiaa ja myyttiset legendat ilmestyvät kerrontaan.

Viimeisessä osassa, nimeltään ”The Mystery Knight” Dunk ja Egg päätyvät sattumalta häihin. Samalla kun syödään ja juodaan hyvin, huomataan että kaikkia häihin kutsuttuja yhdistää jokin erityinen asia. Koska ollaan ei-disneymäisessä keskiajassa, väkivaltaahan siitä seuraa.

KnightOfThe7Kingdoms

Sujuvastihan tätä lukee. Kuten kannesta käy ilmi, kuvittaja on myös suuressa roolissa, ja jonkinlaiseksi aikuisten satukirjaksi tätä voisi kuvailla. Kirjan rakenne on selkeästi jaoteltu näihin kolmeen eri kertomukseen, mutta varsinkin kaksi jälkimmäistä liittyvät melko suorasti toisiinsa, niin että kirjasta jää yhtenäistaideteoksen maku suuhun. Pakolliseksi vitsiksi on kai pakko sanoa, että kuten kaikki George R. R. Martinin työt, myös tämä sarja ”The Tales of Dunk & Egg” on vielä kesken. Nyt ilmestyneiden kolmen osan kaveriksi kaavaillaan vielä kuutta uutta tarinaa. Siitä, millä aikataululla, ei kannata todennäköisesti edes keskustella.

”A Knight of The Seven Kingdoms” käy hyvin juuri sellaiseksi, mihin itse sen tarkoitin: alkulämmittelyksi ennen emosarjansa huipentumia, niin televisioissa kuin (kädet kyynerpäitä myöden ristissä) kirjallisesti. Irrallisena sarjana, lukematta kuuman ja kylmän laulua, en usko että Dunk & Egg toimisi kovin hyvin. Nyt varmasti jokainen Game of Thrones -nörtti (kuten allekirjoittanut) lukee tekstiä syventääkseen ymmärrystä tapahtumamaailmasta, sekä etsiäkseen viittauksia tuttuihin sukuihin, henkilöihin ja tapahtumiin. Päähenkilö-kaksikko jää varsin vähäiselle mielenkiinnolle, Tulen ja jään laulu on täynnä mitä samaistuttavimpia ja erikoisempia kuolevaisia sankareita. Heihin verrattuna Ser Duncan the Tall esittää kolmessa kirjassaan hyvin vähän mitään sankarillista.

Tämän sarjan parhaat osat lienevät vielä tulossa, mutta mielelläänhän sitä GoT-materiaalia lukee. Arvio: 3/5

Tommi Kinnunen: Pintti

Tommi Kinnunen jatkaa kovaa tahtiaan: laadukas romaani kahden vuoden välein. Neljäntienristeystä ja Lopottia seuraa Pintti, jossa jätetään kahdesta aiemmasta kirjasta tuttu perhe rauhaan, ja siirrytään sen sijaan ajassa hieman taaksepäin ja eri maisemiin. Kirja sijoittuu nimeltämainitsemattomaan mutta vihjeiden ja googlen perusteella paikallistettavaan kylään, jonka elämää tahdittaa suuri lasitehdas. Ajallinen konteksti on sotienjälkeinen Suomi.

Pintti.jpg

Päähenkilöitä Pintissä on kolme. Saman perheen saman katon alla asuvat aikuiset lapset Jussi, Helmi ja Raili. Kirja on jaettu kolmeen osaan, joista jokainen on kuvattu yhden päähenkilön näkökulmasta, ja joista jokaisen tapahtumat sijoittuvat yhden päivän ajalle. Kirja on totuttua Kinnusta miljöön kuvauksen osalta. Pieni kylä, ahdasmielinen asuinpaikka ja aika. Ihmisiä, jotka eivät välttämättä sovi sulavasti joukkoon. Saati sitten halua kuulua joukkoon. Henkilöt ovat myös hienovaraisen taidokkaasti rakennettu. Ajoittain tosin herää pieni huoli, että Kinnuselta loppuu erikoiset persoonatyypit kesken. Toisaalta päivätyössään hän törmää ja tutustuu jatkuvasti erilaisiin ihmisiin erilaisine ominaisuuksineen.

Tämänkertaisesta kavalkadista Jussi kärsii jonkinlaisesta aistiyliherkkyydestä nykyajan termein, ja hän on kylässä ja tehtaalla niin kutsuttu toisen luokan kansalainen. Helmi taas on syrjäänvetäytyvä, melankolinen. Sisko Raili taas on tuhlaajatyttö, lähtenyt kokeilemaan onneaan pääkaupuunkiinkin, ja huhut siellä tehdyistä asioista seuraavat pikkukylään. Railia ei tosin asia voisi vähempää kiinnostaa. Kirjan hienoimpia kohtia on se, jossa Kinnunen Jussin suulla kuvittelee, että kylän ihmiset järjestetään jonoon tärkeyden mukaan, ja sitten pohditaan mitä Raili tekisi.

Tommi Kinnunen on kyllä hämmentävän tasalaatuinen kirjailija. Tällaisia tasaisen erinomaisia opettajamaisia esimerkkiteoksia kaikki. Jos piti kahdesta aiemmasta kinnusesta, on vaikea nähdä, ettei tästä pitäisi. Kääntäen jos esikoinen ja Lopotti eivät iskeneet, tämä on samaa puuta.

Arvio: 4/5

Yuval Noah Harari: 21 opetusta maailman tilasta

Yuval Noah Harari on nykyään tuttu nimi olohuoneissa ympäri maailman. Syynä ovat hänen populaaritieteelliset kirjansa Sapiens, Homo Deus ja uusin 21 opetusta maailman tilasta. Syykin on helppo ymmärtää. Harari esittää vallankumouksellisia kehityskulkuja, jotka kuitenkin argumentoi täysin vastaansanomattoman loogisesti.

21OppituntiaMaailmanTilasta

Teemat ovat tuttuja aiemmista kirjoista, nyt Harari syventää niitä ja tarjoaa muutamia ratkaisuehdotuksiakin. Edessämme on israelilais-professorin mukaan mm. seuraavia skenaarioita: ammattia pitää vaihtaa radikaalisti ja oma identiteetti rakentaa usean kerran elämän aikana, suurista massoista tulee ei pelkästään työttömiä vaan myös merkityksettömiä, ja mikä tärkeintä, ihmiskunnalta puuttuu kokonaan tarina jonka mukaan jatkaa olemassaoloaan. Ratkaisuja esitellään, ja lisäksi kerrotaan mikä ei ainakaan ole ratkaisu. Nämä ovat kirjan opettavaisimmat osuudet, sillä varsinkin nationalismin pohja koputellaan argumenteilla niin reikäiseksi ettei asiasta pitäisi jäädä minkäänlaista epäselvyyttä.

Loppua kohti Hararin vyörytys yltyy niin voimakkaaksi ja jopa negatiivisesti latautuneesti, että tekee mieli väittää argumentoinnin ottavan muutaman uskon loikan. Vapaata tahtoa ei ole, identiteettisi ja yleisminäsi on harhaa, ja koko maailma on samaa vankilaa, kukaan ei oikeasti ole vapaa. Ratkaisuissakin on melkein ideologinen leima, kun Harari paljastaa omaa harrastuneisuuttaan.

Kyllä jokaisen pitäisi silti hararinsa lukea.

Arvio: 4,5/5