Mika Waltarin pienoisromaanit, ”10 Waltaria”

Olen jo pitkään halunnut tutustua paremmin myös suomalaisiin klassikoihin, koska ne ovat minulla kirjaimellisesti kaikki lukematta. Aloitin urakan vähän aikaa sitten Tuntemattomasta sotilaasta, ja tuo kokemus antoi vain lisää tuulta purjeisiin. Päätin seuraavaksi hakea käsiini Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen. Tuosta asiasta töissä jutellessani eräs suuresti arvostamani vanhempi kollega totesi, että Waltaria kannattaa ilman muuta lukea, mutta että Sinuhe on itseasiassa melko haastava romaani, josta ei välttämättä kannata aloittaa. Sinuhen sijaan hän suositteli Waltarin pienoisromaaneja, joita löytyikin sopivasti erilaisten kokoelmateoksien kansien väliin kerättyinä. Koska enemmän on enemmän, hyökkäsin ”10 Waltaria” –nimellä kulkevan tuhatsivuisen päälle.

MomoWaltari

En lähde tässä kirjoituksessa perkaamaan jokaista pienoisromaania yksittäin. Nokkelimmat voivat kuvasta onkia tiedon siitä, mitkä teokset tässä tuli luettua, ja myöhemmistä kehuista voivat laskeskella mitkä teokset puuttuivat. Yleisarviona Waltarista jäi erittäin hyvä maku suuhun. Sanankäyttäjänä maailmanluokkaa, teksti on todella kaunista. Jonkinlainen sukulaissieluisuus tuntui myös löytyvän pyrkimyksestä tietynlaiseen yksinäisyyteen, vaikka Waltari meistä kahdesta merkittävästi sosiaalisempi onkin. Tätä yksinäisyyttä kuvataan erityisen hienosti ensimmäisessä pienromaanissa Yksinäisen miehen juna, sekä kirjan viimeisessä teoksessa, Waltarin kirjoituksista elämän viimeisiltä vuosilta kootussa Ihmisen ääni -kokoelmassa. Varsinkin jälkimmäisessä otsikolla ”Kirjailijan yksinäisyys” kulkeva essee on todella hienoa tekstiä. Waltarin sanaa kannattaisi lukea myös joihinkin 2010-luvun ongelmiin vastauksina.

Muina onnistuneina teoksina voisi nostaa esiin esimerkiksi Ei koskaan huomispäivää -tarinan, jossa sodan kokenut mies ajautuu kotona vaikeuksiin. Tekstissä kuvataan omien tekojen kanssa elämistä, sekä sitä miten tieto teosta pitää jakaa jonkun toisen kanssa. Myös Fine van Brooklyn on omintakeisuudessaan hieno romaani, jossa poikkeuksellisen lumovoimainen hollantilaistyttö pyörittelee Ranskassa matkailevaa nuorta Waltaria.

Täysin omassa kastissaan on kuitenkin Vieras mies tuli taloon. Heikosti menestyvälle maatilalle apumieheksi tuleva vieras mies, hänen suhteensa talossa asuvaan pariskuntaan, sekä vanhaan isäntään on todella koskettava ja käsittämättömän kauniisti kirjoitettu tarina. Tässä romaanissa on paljon sellaista, mikä saa pohtimaan minkä takia Suomessa (tai maailmalla) vouhotetaan John Williamsista, kun meillä on omasta takaa Waltari joka tekee samoin vähäeleisen kuvaamisen keinoin vielä riipivimpiä henkilöhahmoja. Vieras mies tuli taloon muistuttaa alkukantaisuudessaan varsinkin Williamsin ”Butcher’s Creek” -teosta, toki ylittäen sen ansiot. Vieras mies tuli taloon on täynnä koskettavaa maalaisromantiikkaa, sellaista että kun maalle on hyvä niin maa on hyvä sinulle, sekä sellaisia lauseita, että lukiessa on välillä pysähdyttävä kirjoittamaan ne muistiin. Toiseksi paras pienoisromaani tässä kokoelmassa on jatko-osa ”Jälkinäytös”, josta ei voi sanoa oikein mitään paljastamatta jotain oleellista vieraasta miehestä.

Jos haluat tutustua yhteen merkittävimmistä kirjailijoistamme, suosittelen lämmöllä kulkemaani reittiä. Sen lisäksi ”Vieras mies tuli taloon” on yksi parhaista koskaan lukemistani kirjallisista teoksista.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s